Esityksen perusteet ja koreografia

Ylös- ja eteenpäin. Liikkeelle,
olla liikettä, olla liikkeen muoto.
Tilantaju ja tilannetaju, olla hereillä, luottaa,
pelata pelejä, vastaanottaa ja kuljettaa.
Nauraa. Tehdä kovaa työtä,
avautua, olla paljas.

Äiti

Katson äitini tapaa käsitellä hiuksiaan rullakihartimella. Hän kääntää taitavasti
hiustensa latvat ylöspäin. Samalla haarautuneet hiukset vetävät huulia
leveään hymyyn. Norkoilen ovenraossa.
Äiti kuuntelee puolella korvalla olohuoneessa käytävää keveää meteorologin
ääntä ilmatieteenlaitoksen ilmoittamasta sadekuurosta eikä pahastu.
Hän etsii lattialle pudonnutta hiuspinniä terävällä katseella.
Äiti konttaa lattianrajassa ja lopulta sormet nappaavat kiinni
hengettömän hiuspinnin. Hän tönäisee sen hienosti muodostettuun
kampaukseensa ja on valmis. Minä huokailen laittautumiselle,
niin kauniiksi hän on muuttunut kädenkäänteessä.
Seuraan häntä ulos. Hän nousee kepein askelin autonrattiin ja kääntää
avainta virtalukossa. Moottori hyrisee pehmeästi ja tunnen kuinka
pyörät ottavat sutia pihatiellä. Pääsemme nopeasti vauhtiin.
Olemme matkalla sukujuhliin toiselle puolen maata.
Sen tähden hän on ripustanut esiin parhaimman asukokonaisuutensa.
Sitä hän käyttää kymmenen vuoden välein eikä siinä ole varmasti yhtä
ainoaa ryppyä, niin tarkasti hän on käynyt jokaisen poimun läpi silitysraudalla.
Hän pysäyttää auton kahta kilometriä ennen määränpäätämme ja pukeutuu.
Sukkahousut eivät hajoa. Siihen hän on varautunut ohuilla muovihanskoilla.
Hän on häikäisevä. Minä tarjoan hänelle vielä kurkkupastillin, joka sulaa
hänen suuhunsa ennen kuin ehdimme parkkeerata ja nousta kerrostalon
kolmanteen kerrokseen.

Aistia tila, jossa ei ole

Nainen pudottaa valkoisen hansikkaansa. Mies poimii sen hänelle. Nainen antaa miehen pyyhkiä ripsen poskelta pois. Mies saattaa naisen pientä puistotietä kotiovelle illan päätteeksi.

Rothkosta

Tunne alkaa kirjoit-
taa kuvaa. Tietää
olevansa Jumalan
kaltainen, tuntea.
Ymmärtää raivon
olevan aina
surun ja surun
aina raivon saat-
telema. Tietää
Jumala historial-
lisissa siveltimen-
vedoissa tai vain
tuntea.

Haluaisin potkia
taivaan tähtiä.

Jumalani,
anna minun
rakastaa.

Itkisitkö jos kuolisin?
Tulisitko hautajaisiini?
Laskisitko kukat?

Paljon sileitä pikkukiviä, joihin voi kompastua.

Ulkomaanpuheluita

Punaviinilasi, tai samantekevää, lasillinen kuitenkin. Ja niin sattuu olemaan päivä, ja päivällä päivän kasvot. Elektroa, retroa, samantekevää, pieniä tunteita kuin kesäheinällällä keikkuvallallalla heinäsirkallallallalla - ja kuolee sekin. Vain tämä kuva tästä kohti elämää, tästä vieraasta maasta, jonka kieli on valtava eläin, tulee lähelle ja huohottaa, ja minä irvistän ja nauran, annan omastani pois.

Coco Rosie: Terrible angels

"If every angel's terrible
Then why do you welcome them
If every angel's terrible
Then why do you welcome them
If every angel's terrible
Then why do you welcome them
You provide the birdbath
I provide the skin
And bathing in the moonlight
I'm to tremble like a kitten
If blue eyed babes
Raised as hitler's little brides and sons
They got angelic tendencies
Like some boys tend to act like queens
Oh if every angel's terrible
Then why do you watch her sleep
You love to hear her sing
And wear purple eyes like rings
Well the flowers have no scent
And the child's been miscarried
Oh every angel's terrible
Said freud and rilke all the same
Rimbaud never paid them no mind
But jimmi morrison had his elevators
His elevators
He had his elevator angels
If every angel's terrible
Why do you hide inside her
Like a child in a skirt
The supermarket's loud and bright
And boy don't she feel warm tonight
Boy don't she feel warm tonight
Boy don't she feel warm tonight"

Nainen: Äärimmäisen onneton. Sinä et tiedä mitään äärimmäisyyksistä:
mustista öistä pelkoa täynnä, ja pyhää pimeää houretta,
kuin olisi nukkunut liian kauan ja heräisi vain uudelleen
uneen, voimatta millään ravistaa harteiltaan
onnettomuuttansa kuin ensilunta.
Kuin olisi tehty erilaisista höyhenistä,
olisi lentämiseen tarkoitettu, vain lentämiseen
ja niin, korkealle hengen korkeuksiin.

Maisema ui sumussa, joka on paksua kuin maito.

Uneen ja kuolemaan

Että tahdon kertoa sen kaiken, juuri niin kuin minä olen sen elänyt, varmana, uskonkirkkaana, epätoivoisena ja rakkauden tuskanpieksemänä. Että sillä tavoin, kuin varkain, kirjoittaisin kaiken niin kuin se on, unelman arvoiseksi, juuri siksi ja sen takia. Että yksi vuosi, kaikki vuodenajat, minä olen nähnyt unta ja uskonut siihen. Ja juuri siksi sinä nyt luet tätä, loputonta runoa Elisestä, minusta ja lasinpuhaltajasta, hänestä. Mikään ei ole yhtä lapsellista kuin suudelma, jonka haluaa ja tietää, että suudeltava on jo toisella puolella, elämän ja kuoleman, unen ja valveen rajan takana, toisella puolella aivan kuin eräässä galleriassa näytteillä olleessa tilataideteoksessa nainen ruudussa on jo toisella puolella, nuori ja täysin saavuttamaton.

"Excuse me, do you happen to know..."

Olla kuuntelematta. Olla kuulematta. Autoja. Kadun päässä

on kyltti museolle. Tuntea olevansa eksynyt.

Hävittää jotakin. Avain tai kortti.

Olla vieras. Ääntää täydellisesti

vierasta kieltä. Ei ja ei.

Syleillä ja kiehtoa. Kokea olevansa ruumis.

Unohtaa ruumis. Kaunistua.

Hämmästyä. Muotoja kankaalla.

Halpalentoja meren yli.

Pieniä tupakkakauppoja. Postimerkkejä.

Valkoista kohinaa.

Snapshot

Paikka: bussiterminaali, Lontoo
Aika: aamu, n. 05
Tila: mielen-, avara, sumuisa

Hiljaisen kansan näky

Aavoilla lakeuksilla
vinot harmaat ladot huojuvat
tuulessa, viimeisillä voimillaan,
on hämärä.

Vanha mies saa vain unessa
yhteyden olemattomaan rakastettuunsa.

Oikeus uneksua!

Talon seinään on iskenyt hyökyaalto. Ymmärrät nyt mistä minä olen puhunut kolme pitkää vuotta. Sinä olet kotona nyt, miten hyvä on yöllä. Huomaatko kuinka paljon tilaa meillä on toisillemme antaa? Otat huomioon, ettei kukaan ole tiennyt missä olet käynyt. Olet laskenut pöydälle aseen. Pelaamme venäläistä rulettia.

Minä olen yrittänyt paljon, mutta mikään vähempi ei riitä. Tiedän kaiken sinusta nyt. Sinä et tiedä, että minä olen todellinen henkilö. Miten sinä olisit voinut tietää? Mitenkään muuten minä en olisi jaksanut.

Muutaman vuoden päästä tiedämme mikä heissä on. Miten pitkään minä olen ollut mykkä ja nyt minä puhun, puhun. Minä annan kaiken kärsivällisyyteni. Sinä teet siitä niin erilaista. Sinä pidät minun harteistani, lasket shaalin.

Miten minun muistissani on paikka.

Satu laululinnusta

Keskiyöllä tähdet puhkaisivat taivaankannen kuin pienet nuppineulat. Oli pimeää ja ilma oli kirpeää hengittää. Taivaalla lensi suuri kaunis lintu, siinä oli punaista ja turkoosia. Sen hienot höyhenet kimmelsivät kuun ja tähtien katsoessa ihmeissään. Se lauloi valittavaa lauluaan lentäessään yli kylien ja kaupunkien. Lintu ei voinut pysähtyä. Se lauloi jokaiselle avaruuden alla. Sen valitus oli syvää ja ikävää, se kumpusi sydämen salatuista holveista. Sen täytyi jatkaa matkaansa, jotta se aamunkajon tullen saattoi käydä lepäämään omaan pieneen soppeensa.
Aamu värjyi vesivärisävyiksi horisonttiin. Linnun oli aika piiloutua niin hyvin kun se taisi. Siinä se oli jo mestari. Lintu osasi palata kenenkään huomaamatta. Se asettautui paikoilleen ja alkoi vavahdella. Sen keho muuttui toiseksi. Se sai ihmisen jalat ja kädet ja pään. Sulat putosivat tuuleen, tuuleen, jota se palvoi jokaisena yönä. Siipien tilalle puhkesivat pienet kädet, selkärankaa pitkin kulki väristys. Pyrstö putosi pois noin vain.
Linnusta tuli pieni ihmislapsi. Vakaa maa jalkojen alla tuntui turvalliselta pienten varpaiden alla. Päivällä aurinko paistoi ja lapsi saattoi mennä leikkimään toveriensa kanssa. Lapsi saattoi katsella äitinsä kauniita kasvoja pitkään ja hartaasti. Hän pystyi unohtamaan ikävänsä, jonka jokainen yö hänelle paljasti. Yhdeltäkään hän ei voinut kysyä miksi hänen täytyi muuttua ja täytyisikö hänen aina, elämänsä viimeiseen päivään saakka muuttua kirjavaksi laululinnuksi jokaisena yönä. Mieluiten hän jäisi yhteen olomuotoon ikuisiksi ajoiksi, aina tästä hetkestä siihen kun avaruus kuluisi puhki.
Päivien lempeässä valossa hänellä oli aikaa katsella ympärilleen ja kysellä. Hän näki kaiken ympärillään kovin pienenä, sillä oli tottunut katselemaan niin korkealta. Maankamaralla ilmavirta ei heitellyt hänen pieniä raajojaan. Hän kulutti aikaansa kertomalla tovereilleen satua linnusta, joka lensi öisin taivaalla ja jota kukaan ei tunnistanut. Lapsi kertoi huikaisevista paikoista, jotka lintu ohitti matkoillaan. Hän kuvaili kaukomaita ja maailman nähtävyyksiä. Hän kertoi kuinka lintu näki auringon ja kuun ja tähdet niin läheltä, että olisi saattanut hipaista niitä siipiensä kärjellä.
Jälleen yö ripusti siivet lapsen selkään ja sammutti päivän kirkkauden pois. Lintu kohosi ilmaan ja lauloi loputonta lauluaan. Sen yksinäisyys oli niin suurta, että se meinasi pakahtua. Sen laulu värisi kaikilla tunnetuilla ja tuntemattomilla kielillä, mutta kukaan ei voinut sitä ymmärtää. Suuntaa sen ei tarvinnut kysyä, olihan se vapaa lentämään minne tahansa. Se kaarteli pilvenhahtuvien lomassa. Toisinaan joku saattoi nähdä sen ja jäädä hämmästelemään. Sattumalta tähti lensi linnun ohitse. Sen kiito oli valtaisan kirkas, se oli kuin tulenleimahdus pitkässä pimeässä yössä. Se kuitenkin haipui pian pois. Vaan ohikiitävässä välähdyksessä se kertoi linnulle salaisuuden, johon lintuparka oli itkien etsinyt vastausta öiden kaikilta kulmilta. Se ymmärsi. Tähdenlento huojensi linnun, antoi sen siipiin voimaa ja rauhoitti sen värjyvää ikävää. Linnun täytyi mennä ihmisten uniin ja lohduttaa niitä, jotka öisin valvoivat. Sen täytyi laulaa kunnes ihminen ymmärtäisi miksi se laulaa.

Tilataideteokse(k)si

tilaa tilassa tilaan tilasta tila
valo valosta valoon valossa
käsi silmässä, näyssä,
näkyvissä,
tilan tilalle tilan
varjo varjoista varjoihin
silmä auki, aukeamassa,
auenneena,
ääni ääneen äänelle,
tunne tunteelle, tunteesta,
sinä sinusta, minä minuksi

Tällaisena kauniina päivänä sinistä väriä on paljon minulla on mahdollisuus kuinka kutsuisin sinun nimeäsi oikein niin että se soisi ja kaikuisi ja täyttäisi yhden mielen ja muuttuisi asennoksi kun minä kutsun sinun nimeäsi jossakin kaukaisessa paikassa, ehkä unessa, kaukana täältä, jossakin rannikolla, mahdollisesti saarella, joka on unohtunut siihen ja merentyrskyt kutsuvat sen kallioita kuin omia lapsiaan, ääneen, herkeämättä kuin kuollutta lastansa kutsuisi yöllä jossakin unessa, mahdollisesti painajaisessa kuin kutsuisi omaa äitiänsä, muistossa tai mahdollisesti aukealla jossakin kaupungissa ja antaisi äänensä kuulua koko pihan yli niin, että se kuulee jonka on kuultava ennen kuolemaansa ja pysähtyisi ja kysyisi: miksi ja jatkaisi matkaansa heiluttaen iloisesti kauppakassiansa myrskytuulessa ja minä antaisin anteeksi kaiken, tuosta noin vain, niin kuin voisin sen tehdä, nauraisin ja sanoisin, ettei se haittaa, ei se mitään, jotenkin todenarkana kuin se on, minä antaisin kaiken anteeksi.

"It's me in the spotlight / losing my religion"

Ja eräänä päivänä spottivalo osuu minun hahmooni. Valokeilassa alan puhua, hitaasti, painottaen tiettyjä sanoja, draamallisesti. Puhun ensin hiljaa, kunnes ääneni saavuttaa pian sopivan varmuuden ja vakauden. Puhun niin kuin yleisössä ei olisi yhtäkään ystävää. Mistä tunnet sä ystävän… Huone on verhottu mustalla kankaalla, näyttämö. Mikrofoni kädessäni täyttää tehtävänsä. Miten suhteellista puhunta on. Miten se nyt on, nyky/näky-ään? Annan ääneni kutsua esiin tunnetta, jonka olen tuntenut, kauan, kuin minussa olisi jokin kerran kuollut. Suruun ja pimeään. Silloin puhun, annan ääneni kaiun soida hiljaisessa salissa. Kerron yhtä tarinaa, yhden pienoismaailmankaikkeuden historiaa, yhtä menneisyyttä.

Anarko Penýa

Puhutte nopeaa kuin salaisitte jotain
korttipelejä en ymmärrä edes omalla kielelläni

jalat palavat, kiistelette
naurat muistoa kun näytän kortteja kaikille

saksofoni soi kusenhajuisilla kujilla
kissanainen kiljuu edellämme, juo sangriaa,

ojennan liekkinne takaisin, tulenne

Tiedän, että tämä on liikaa. Melkein kuin murrosikäinen tyttö vuodan ja tulvin. Tulvin kaiken minkä olen elänyt. Tuhannet kasvot kääntyvät toisiinsa, ikääntyvät, kasvavat vanhaksi ja kuolevat pois. Minä en kuole. Olen kohmeessa. Olen vain kohmeessa kun on kylmä. Kun on kivinen kylmä kaupunki, huoneessa lämmin, minä kysyn missä sinä olet. Olen etsinyt sinua koko ajan. Olet kaikkialla. Minä olen lopussa. Minä olen vastasyntynyt. Tänään on syntymäpäiväni. Tänäänkin on syntymäpäiväni. Sytyttimen napsahduksessa sinä olet kaksoisliekkini. Liekki on palavaa tulta, joka ei sammu. Minä en kuole. Lue kaikki minkä olen kirjoittanut. Sitten sinä tiedät kuka minä olen. Kuka minä olen kun sinä olet minä. Mitä minä annan sinulle kun kerron kaiken niin kuin se on. Juuri niin kuin se on mitään salaamatta tai pois jättämättä. Minä luen korinttolaiskirjeen rakkaudesta. Rakkaudesta, niin juuri, Rakkaudesta. Lue kaikki minkä minä olen kirjoittanut. Pelastu, pelasta minut tältä. Tämä on ehdottomuus. Tämä on kaikki mikä on. Tämä on rakkaus. Rakkaus. Sinun takiasi minä olen syntynyt uudestaan. Minä synnyn sinusta, sinuun. Minä en kiellä tätä rakkautta, joka on. Rakkautta, joka jää kun sormukseen on kaiverrettu sinun nimesi. Minun nimeni. Minulla on etäisyyteni. Pitkä matka, jonka sinä teet kun luet kaiken minkä minä olen kirjoittanut. Minä olen kirjoittanut paljon. Minkä minä uhraan kun kirjoitan tämän. Minä toistan niin, että sinä ymmärrät. Mitä idioottimaisuutta, mitä haaskausta, mitä kauniiden naisten typerää turhamaisuutta. Tuhkatuista ruumiista puristetaan timantteja. Timantit eivät kuole. Minä en kuole. Minä toistan niin, että sinä ymmärrät. Minä olen tosissani. Minä olen täysin tietoinen siitä mikä on.

Ihminen nauraa ja tekee kuolemaa.

Mustat linnut
nyt näet
lentävät yli
koneen, joka on suuri ja metallia,
tuhkanhopeaa metallia,
linnut lävistävät
saasteen päivettämät
pilvet, linnut,
mustat linnut nousevat.
Aamun aikaisessa auringossa,
aamuauringossa, sinun silmäsi
lukevat huulieni mahlan,
tunnen sinut
ovista ja ikkunoista,
kylmä on mustien lintujen tulla.
Näen mustat linnut,
hopeanharmaa kone
nousee pilvien yli,
minä olen sinulle

Tapaan

Tällaisina iltoina on kerrottu suuria tarinoita. Kadut tulvivat ja chanson soi.

- Minä rakastan sinua.
- Mitä tuohon voi sanoa?
- Minä rakastan sinua enkä koskaan unohda sinua.
- Minä olen rakastanut sinua paljon.

Minä astun sinun tajuntaasi, tietoisuuteesi. Tämän tapahduttua mikään ei voi tapahtua toisin. Mahdollisuuksia on tietenkin kun kävelet vierelläni ja minä ymmärrän, ettet sinä ole koskaan ollut rakastunut. Minä tulen ja tuon mukanani yhden kaupungin, puoli metsää, parfyymin tuoksua ja sanon, että sinulla on sellaiset silmät kuin olisit itkenyt kauan, kauan. Kirjoitan tätä nyt erään lakimiehen huoneessa, jossa kirjat makaavat selät avoimina. Minä olen tullut tähän, olen tässä, ja katson sinua alta kulmain. Paluuta menneeseen ei ole, sen vuoksi vierastan imperfektiä ja pyrin aina preesenssiin. Tietenkin siitä aiheutuu toisinaan erilaisia sekaannuksia, mutta kun käymme yksisanaisia keskusteluja, vastaan Jumalaan kuolemalla, kaikki on oikeastaan hetken läsnä. Minä tulen sinun luoksesi, sinun vuoksesi ja pian katsot minua jo uusin silmin.

Tuleva

Sinä olet sinä
loppuelämäsi,
mutta olenko minä
minä ja tuleeko
minusta
se mikä olen jo?

Kunnes kuihdut
ja vähenet ja supistut
(niin kuin) kouristelevina
talviöinä, jolloin minä en
ole enää se,
joka olin, olen toinen,
en aina sama,
ja sinä -

katsotko ikkunasta
loittonevia askeleitani
kun minä kävelen
tulevaisuuteni?

"Poetry's in motion but not in mind
Poetry's in motion but not in my mind
Poetic justice will come in time
And I just have to laugh"

Minä olen elämäni
nainen,
ainoa ja unohtumaton

Pieni kirjoitus suurista asioista

Piirtokynän muste arastelee, kohti kieltä ja ikuisuutta, elämää, joka jää kun elämää ei enää ole. Olen ajatellut nämä päivät kuinka lähtemätön jokin vaikutus on, vaikutelma, kuinka nopeasti käyttökelvoton toisissa yhteyksissä. Jos en kuvaile mitään, kohtaa lukija vain yhden läsnäolon, tyhjän huoneen ja naisen, joka tahtoo puhua taukoamatta ja katsoo viisammaksi vaieta. Joten kuvailen kuinka korkealle linnut lentävät, valkohöyhenet ja päivän jälkeen pimeäksi murtuu yö kuin tahtoisi varoittaa siitä, että muutoin tulee nähdyksi. Minä kirjoitan pienillä kirjaimilla rutistuneen vihkon lehdille kuinka vanhus yskii keuhkotautia eikä sellaista kuolemaa toivoisi, vaan onnen - ja jos ei omaansa, niin muiden. Kun ikuisuus pakottaa kämmenissä ja sormissa, ovat viattomat aikeeni niin pieniä kuin atomien värähtely missä tahansa tähtiyössä. Nostan hattua sille, joka tahtoo tämän omakseen, tämän, mikä ei rauhoitu rakkauteen vaan juoksee aamuyön juopuneena etsimässä vieraita kenkiä eteiseen.

Tuhatvuotinen historia
pilvien hahmoissa, sinä
herätit minut
pitkästä pimeästä
unesta, tätä on
epäillä totuutta jälleen
kerran, katsoa taivaat
tyhjiksi kaikki

Silmät näkevät
kauemmaksi kirkon
vartiotornia, niin
kirkasta ja selkeää,

hulluudenpelko
näkemisen hetkellä,

äänesi vaimea kaiku,
muistot, kaikki

mikä on, haluan
enkä olla mitään,
näkymätön henki

puheessasi hän,
puheessasi kuin
pilvetön päivä

"Sain roolin johon en mahdu."

Miten suhtautua järkevästi sieluunsa?

Olemisen keskiössä
miten kaukana kaikki
on, miten hidasta

miten puut keksivät olla
noin, miten ajattelemme

toisemme?

En kestä varjoja,
ne pakenevat
kulkueena huoneen
poikki!
Hiljaisia
varjoja,
menneitä hahmoja,
(tämä menneisyys ainakin
yhden kyyneleen arvoinen)
En kestä varjoja,
ne suurenevat.
Yö tuo mukanaan
arvokkaat nuoret
varjot,
miehiä ja naisia,
lapsia,
hahmoja, ei henkilöitä
ikkunaverhon raosta
kokonainen historia

herstory

Omistettu lasinpuhaltajalle

Miten minä nyt kääntyisin, puolelta toiselle, toiselle puolelle, hyvä on tässä. Ilta on painunut tummaksi, kuin suuri musteläikkä kankaalla on kadulla lammikko, valaistulla kadulla, joka reunustaa suuria tummia kivirakennuksia. Katson tätä ikkunasta, kerrostalosta näkee kaupungin. Aivan kuin kertoisi minulle vielä paljastamattomia salaisuuksia, mistä minun pitäisi olla huolissani kun olen tässä ja näen kuinka hän avaa takkinsa ylimpiä nappeja niin, että saa paremmin henkeä. Oikeastaan minun pitäisi olla jo tuolla, astun eteiseen ja mietin olenko todella lähdössä vai onko lähtöä ennen aina sama tunnelma, sellainen kuin istuisi paikallaan vain tietääkseen, että lähtee pian ulos ja lähteminen on oikeastaan hyvin kulunut teema ja siihen tarvitaan pientä operettia että mitään tulee valmiiksi. Ikuista on vain tuulenvire nuorien puiden silmuissa. Onko nyt niin, että minä olen jo tulossa kun minut on kerran kutsuttu vai olenko minä lähdössä pois sinne missä ei ole aikataulua. Minut on kutsuttu vieraisiin juhliin. Olen pakannut päivän sanomalehdet suuriin pinoihin keittiön lattialle, pukenut ylleni, lisännyt maskaraa ripsiin ja sitonut kengännauhat. Olen jo kuin kuuntelisin vanhaa punaista gramofonia, sinun laulusi siellä aina soi, ikuisesti, nyt puhut jo Luciferista vanhan miehen tavoin. Sinun asiasi, merenrantani, jonne et koskaan kanssani tullut, minä menen kävelyille kun tuuli vielä huutaa kauempaa kyyneliäni esiin ja muistuttaa minua antiikin Kreikan draamasta ja oikeista tragedioista. Sitä minä sitten istun itkemässä merenrannassa kevätpäivänä kun katson selkääsi. Istut merenrannassa, ikkunani alla, se saatat olla sinä, mutta mies kuitenkin istuu. Minä ajattelen sinuksi ja puen päälleni niin kuin tänä iltana, hyvin järjestelmällisesti, kaulahuivin kiristän ja napitan takin ylimpään nappiin saakka. Sitten juoksen portaat alas ja rantaan, mutta selkäsi loittonee jo horisonttiin, kauemmas minusta, suurien kivisten rakennusten vasenta syrjää enkä minä ehdi.

Tunteita. Kyse on välimatkasta. Mitä kauempana
olen, sen parempi.

Linnunpoika metsäpesässä tuijottaa minua mustin silmin

Sinä pyydät minua antamaan sen pois. Ei ole varaa pitää sitä, tämä on sille huono koti, se nyt vain ei mahdu olemaan täällä. Nämä ovat sinun syitäsi. Mutta miten minä antaisin pois jotakin, joka katsoo niin kauniisti minuun, saa minut aina itkemään ja merkitsee minulle vähintään yhtä paljon kuin riippumattomat tähdet? Se ei pelota minua, mutta minua pelottaa menettää se. Ehkä minä en voi tehdä sitä onnelliseksi, ehkä minä olen sille jokin ohimenevä vaihe, jonka se ymmärtää myöhemmin. Ei, ei! En suostu sellaiseen. On lapsellista ja imelää ajatella sellaista niin, voisin aivan yhtä hyvin nauttia liikaa vaaleanpunaisia makeisia. Taas minä itken. Hyvä Luoja, mihin minä vielä joudun. Se ei tarvitse minulta paljoakaan. Mihin minä sen laitoin? Kai se jossain on. Meni itse. Poissa silmistäni. Ei se ole kuitenkaan poissa mielestä, vaikka rastapäinen laulaja on väittänyt niin. Minä olen hieman turvaton ja toivon, että se tulisi ja lohduttaisi.

Maan halki
matkalla kieleen.

Yllätyn voimastani.

Mistä kertovat palavat kirjeet?

Aaltoilevat hiuksesi, täyteläiset huulesi,
kasvojesi kaarteet, ilmeikkäät kulmakarvasi,

nouseva siittimesi, karkeat jalkapohjasi,
pianistinsormesi, kapeat silmäsi,

näkösi, älysi,
tunteesi, toiveesi.

Kaikki sinun. Kaikki pyhää.

Kuinka paljon siitä on totta? Kysyn, totta?

Omistettu kuvataiteilija Jani Kuivajärvelle

Minä olen tässä tyhjässä asunnossa monetta viikkoa. Kukaan ei ole käynyt sinun puolellasi, huoneessasi, sinne ei ole asiaa. Se on sinun huoneesi, ei minun. Musiikkikokoelmasi lepää hyllyssä ilman kuuntelijaa, kukaan ei herää keittämään kahvia ellen minä. Ymmärrän tämän eräänlaiseksi lähdöksi. Voi olla, ettet tule takaisin. Syksyllä oli pimeää ja sinä pidit minua pienenä poikana. Nyt huoneesi seinällä roikkuu kuva vauvasta, jolle on tussattu myöhemmin Hitlerin viikset. Tiedätkö, en osaa sanoa ikävää ikäväksi sinun tapauksessasi. Olet saanut haluamasi, minut hiljaiseksi ja tämän asunnon. Maitosi on homehtunut jääkaappiin ja omenat pöydällä kelmun alla muuttuneet mustiksi. Kuinka kauan olet ollut poissa? Avaamattomat kirjeet keittiössä kasvavat korkoa, puhelimesi ei vastaa. Sinä olet mennyt sinne missä tähdet riippuvat matalalla ja järvensini heijastaa taivasta.

Keksiä koko olemassaolonsa

Eikö se riitä, että olen? Olen olemassa, istun tai seison tai miten tahansa. Minusta on hullaannuttavaa kävellä ja nähdä pilvet, jotka muodostavat eläinhahmoja korkealla saavuttamattomissa - tai kuinka lentokone viistää pääni ylitse ja minä näen sen. Muistan ajatelleeni olemista useina öinä kun olen valvonut ja miettinyt mitä viedä uneen mukanani. Olisi vähättelyä väittää, että pelkkä oleminen saa minut kyllästymään. Tietenkin, tietenkin oleminen saattaa toisinaan tuntua tuskallisen pitkästyttävältä. On tietenkin mahdollisuus olla ei-olemassa, mutta sen ajatteleminen vaatisi pitkäkestoisia ratkaisuja, joitakin käytännön järjestelyjä ja muutama sata sivua perusteltua tekstiä olemisen vaihtoehdosta, ei-olemisesta. Ja silloinkin palaan takaisin olemisen ytimeen. Olla olemassa tai olla kuollut. Kaipa kuollutkin on olemassa, ainakin materiana kunnes ruumis hajoaa tuhkaksi ja tomuksi. Ja pilvet, ne ainakin ovat ehdottomasti olemassa, vaikka niiden tahdosta en menisi paljoa sanomaan. Tuollakin, tuolla on pieni pilvihevonen, joka laukkaa taivaankantta kuin eilistä ei olisi. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että asentoni on varsin miellyttävä sellaisena kuin se on, mutta tietenkin sen muuttaminen johtaisi siihen, että muuttaisin ajatteluani. Kirjat pölyyntyvät, pöytä pölyyntyy eikä täysi arkku ole koskaan niin pitkään ruumishuoneella, että ehtisi pölyyntyä.

Haluan lähteä illalla ulos
lavuaari on täynnä vaahtoa
kuin aallonharjalla
pukeudun kuin filmitähti
yksi yksinäisistä,
maailma ei häviä mihinkään,
en minä maailmasta
[jonka sinä olet (meille) kuvitellut]
tässä minä olen lähdössä
kuin Tuhkimo
ulko-ovella kysymässä
ovatko keittiön levyt varmasti kiinni,
ettei koko asunto pala ja oikeastaan
samalla koko kerrostalo (kerrostalo I, II ja III)
tulen pikkutunneilla takaisin
jos tulen

Sinä kirjoitat,
minä kirjoitan.

Niin Toinen
ei katoa toiselta koskaan.

Kuljen runo kädessä kaupungin pääkatua,
piano on viritetty ja soi, kaikki
täysi musiikkia
vieraassa maassa,
jonka kartalle minun on

Kuvittelet uuden menneisyyden, hahmo kerrallaan kaikki muistot muuntavat muotoaan ja saavat uusia merkityksiä. Aivan, sinä et ole koskaan ollut kapteeni tai huiskuttanut hyvästejä kannella. Silti sinä olet tehnyt sen, kun istut alas ja kirjoitat niin kuin se on. Kirjoitat jopa kamman, johon hiuksesi jäävät muistoiksi. Mitä minä niillä teen. Huoneistossa on 50-luvun tunnelma, peiliovet ja ikkunat auki länteen. Et ole koskaan kulkenut huoneita lävitse ja puhunut itseäsi pyörryksiin. Ja silti olet tehnyt sen. Niin kuin avaat kirjan ja suljet sen.

Otteita nuoren naisen päiväkirjasta

Vihreät versot ovat jo lehtiä puissa, ei ole satanut moneen päivään. Yhä selvemmin minä ymmärrän kuinka minun elämäni tulee aina olemaan erilainen kuin muiden, aina yksinäinen, aina surullinen. Mutta sen ymmärtäminen on kuin ymmärtäisi tehtävänsä aivan kuin puu ymmärtää lehtensä. Se on jotenkin niin luonnollista...

Pilvet valkoista hahtuvaa ja matkaavat taivaan halki...

...että surusta, kuolemasta ja epätoivosta, jotka nyt viimein näyttävät muuntuneen jotenkin, tunteista on tullut toisia tunteita, ehkä jotakin mikä edistää elämää sen sijaan, että kuljettaa minua kohti Tuonelan mustaa virtaa...

Sataa ja ukkostaa. Rakastan sitä kuinka autojen liirrot tiessä päästävät vedenääntä ja ikkunaruutu raidoittuu pisaroista ja niiden reiteistä ja pian aurinko jo paistaa siniseltä taivaalta eikä se ole kysynyt lupaa keneltäkään...

"Kauneuden vuoksi täytyy kärsiä", äiti sanoi ja kampasi tyttärensä hiukset.

Märta ja minä

"Kaikki muuttuu yksinkertaiseksi ja selkeäksi, ei mitään verukkeita. Sinä joko olet tai et ole." Ja nyt sinä olet, mutta et täällä. Olet olemassa. Kuinka voisin verrata sinua jokiin, jotka tuovat maalle viljan ja vuoristoihin, joilla jumalat mietiskelevät. Niin ikuinen sinä olet. Olet maa ja ilma, ja minä aion löytää sinut sieltä missä et edes uskonut voivasi olla ja siellä sinä olet lopultakin. Lopultakin. "Enkä koskaan aio tyytyä mihinkään muuhun kuin mitä haluan. Siihen ainoaan jonka haluan." Mitä suloista ehdottomuutta kun suusi värähtää pienen virneen ja kulmakarvasi on linnunsiipi. Silloin minä olen jo kaukana, sinun lähelläsi.

Kirje aallolle aallokon

Siinä rannassa mietin kerran todellista tragiikkaa. Merellä on meren laulu, verellä veren väri. Muutama suolainen pisara pudottautuu poskipäitä pitkin huulille ja maahan. Minun ikäväni on valtava, niin suuri ja totuudellinen, että sen on hankala saada muotoa ja ja se on synkkä kuin itse kuolema.

Niin kuin rakastan

REC. Kaksin, hän ja minä, katsomme aavaa laakeaa, joka avautuu eteemme kun jokin lintu, jonka meistä kahdesta vain hän tunnistaa, nousee siivilleen ja kohoaa kohti sinitarransinistä taivasta. Minä poimin verevästä maasta suokukkia aivan kuin silloin - vuosia sitten kun tapahtui kannaltani jotakin dramaattista, mutta johon nyt voin enää viitata pelkkänä yksityisasiana. Asianomaiset ovat saaneet ilmoituksensa tapahtuneesta ja tapahtuvasta. Olen pitänyt siitä huolta.

Niin, katsohan. Ajattelin pitää hahmoni hengissä, antaa hengittää, vaikka toisinaan kiivaasti tai tupakan suoman nautinnollisen katkonaisuuden kautta. Voi tietenkin olla, että ajanoloon siinä menee henki. Tärkeintä on, että henki on kuitenkin nyt tallella - tai sanoisinko, että se on liikkeellä. Hahmoni tiedostavat henkensä tällaisina iltoina kun suokukat puristuvat sormieni välissä värikkääksi ja tuoksuvaksi palloksi.

Esimerkiksi mustapukuinen mies on ehtinyt jo pitkälle. Hän on noussut pikajunaan ja matkustanut kauas sinne missä merenrantaan käy yltiöpäinen tuuli ja laakeat aavat avautuvat hänen eteensä kuin tarkoitetut hänen hengelleen.

Hän muistuttaa minua jostakin. Tulen levottomaksi, ellei hänestä pian kuulu. Tiedän, että hän on hengissä. On ollut ja tulee olemaan. Ei unohdeta tätä nyt. Hän pyytää minua pysähtymään. Minä pysäytän kameran, punainen valo linssin alta sammuu.

We are walking, talking
conflicts

Kaupunki joen rannalla

Tähdet, taivaan timantit kimaltavat yllä,
puhallan shishapiipusta savurenkaita, lohikäärmeen,
maa on pieni tässä yössä.

Päivä Muusassa

On aivan yhdentekevää kuka hän on, mutta charmantti aina - todellinen esteetti. Tuokin poika, mustassa puvussa, on kumartunut luonnoslehtiönsä yläpuolelle enkä tiedä nauraako hän vai itkeekö. Hänen profiilinsa auringonvalossa on luonnollisen kutsuva, aivan kuin hän on aamulla pukeutunut tuolille viikkaamiinsa vaatteisiin, tällaisena päivänä, joka voi aivan hyvin olla maanantai tai perjantai. Hänen keskittyneet kasvonsa herättävät halun ottaa ne käsien väliin, sivellä poskiluuta ja hienoja huulia, joiden amorinkaaren joku muu on oppinut tuntemaan aiemmin. Katselen häntä kuin akvaariokalaa, ei, kyse ei ole sähkövalosta vedessä, vaan paremminkin näyteikkunasta, jossa hän keimailee autuaan tietämättömänä siitä, että minä katson häntä näin avoimen vilpittömästi. Hän on kuitenkin edustaakseen tai esittääkseen jotakin, vaikka epäilemättä hänen luonnoksensa ovat vielä tärkeitä tuleville sukupolville.

Toivottaa hänet tervetulleeksi yksinäisyyteensä.

Variaatioita

Kadulla oli mies ja musiikkia.
Mies oli musiikkia ja kadulla.
Mies kadulla oli musiikkia.

Mies oli musiikkia.

Huomautus

Tämä blogi on luonnoslehtiö, ja ennen kaikkea juuri sitä. Tekstit ovat paikoin vanhoja, paikoin uusia, mutta harvoin viimeisen päälle hiotussa muodossaan. Yleensä pyrin spontaaniin tekstiin, sillä haluan säilyttää tässä blogissa nimenomaan sen uutuudenviehätyksen, jonka vain luonnoksessa pystyy säilyttämään. Lisäksi osa teksteistä saattaa vaikuttaa liian henkilökohtaisilta, mutta olen päättänyt kuitenkin pitää blogin avoimena enkä suojata salasanalla. Tämä on elektroninen luonnoslehtiö.

Vain muistelet

Korkeasta valkoisesta kerrostalosta eräässä kaupungissa ikkuna kaupunkiin, näen metsän vihreän reunan, korkean silhuetin ja tornin. Talo on lähellä satamaa. Tahdon hänestä laulun kun unohdus poistaa hänet. Aamuseitsemältä hän kävelee pysäkille. Kirjoitan tuhat kirjettä. Lähetin kolme tai kaksi. Kerron rakkauteni minä minusta minuun, hänestä enemmän kuin itsestäni. Katson häntä aamun ruosteissa auringossa. Aurinko on peltinappi. Ihmiset merkitsevät muurahaisia kun juon mustaa kahvia. On valkoista ilmaa, pilvenhattaroita. Kuolleet miehet eivät herää henkiin edes kirjailijan tahdosta. Hän kertoo minulle tarinoita, mutta vastaan aina kolmella sanalla: minä rakastan sinua. Hän kertoo matkoista Keski-Eurooppaan, vatsatanssijoista, liettualaisista radiotoimittajista lasipalatsien toimistoissa. Pupillien mustat kaivot saavat minut pysähtymään. Minä poltan vihreää tupakkaa ja kuvittelen, että olen toinen. Hän asuu kaksi kerrosta ylempänä. Koputamme patterin valkoiseen kohinaan koputuksia kop kop kop, kop kop, kop kop. Se on meidän merkkimme: yhteinen salakieli. Hän tulee minun luokseni kun pelkää pimeää. Avaan aina oveni. Hän soittaa ovikelloa kolme kertaa päivässä. Odotan soittoa. Jos hän ei soita, minä en olemassa. Poltan vihreää tupakkaa ja kuvittelen, että olen toinen. Tupakan kärki palaa filtteriin. Tupakka putoaa kahden sormen otteesta maahan niin, että oranssit kipinät kaikkiin ilmansuuntiin tekevät kauniin alastulon. Parvekkeelta näkyy oksiin ripustettu vihreä sanko. Kuu ei pudonnut taivaalta, vaikka makasin ikkunan alla katsomassa avaruutta. Talven pakkaset ovat kovia. Kasvoille katkenneet verisuonet muodostivat kuvioita. Hänen nimensä on Kuu. Hänellä on käsivarressa kolmisilmäinen pieni jumala. Timanttineula kuluttaa vanhoja vinyylejä puhki levylautasella. En ole koskaan pelännyt lintuja. Mustat linnut lentävät aurassa ulkomaille. Linnut ovat vapaita jos se tekee oloasi mukavammaksi. Punainen sohva on valkoista seinää vasten, yhdeksänruutuisessa peilissä on Rimbaud. Katson kasvojani ja leikkaan hiuksiani ja revin niitä irti ja ne ovat mustat. Saksien hopeisilla terillä leikatut tupot lattioilla kasvoivat aina takaisin. Mies on nuori ja kaunis, seinällä Van Goghin olkihattu. Hän soittaa mustista kaiutinlaatikoista itämaisia filosofioita. C-kasettien nauhat pyörivät. Kysyin voinko uskoa mihinkään. Rauhoittava ääni kertoo jumalista. Hänen ystävänsä kantaa muovikassissa toisia kenkiä. Hän pesee ruumiini rosmariinisaippualla. Hän soittaa hopeisia meditaatiokelloja. Valokuvat ovat ylivalottuneita. Käytävä minun huoneestani keittiöön oli pitkä ja laitosmainen. En minä ole enää teinityttö: en maalaa punaisella vesivärillä ikkunalasiin: I served my head on a plate. Silloin ajattelen auringonkukkia, kehäkukkia, punatiilisiä kerrostaloja talven tuulessa. Lumihangessa jalanjäljet eivät ole ajattelun jälkiä, vaan minun tehdä tilaa toiselle tulla. Tämä on pitkä tarina: kerron monta vuotta. Ei eilistä voi kertoa niin kuin se on: olisi ollut parempi yksin, yhdessä on pitkä matka siihen kuinka pidän pääni tummansinisen talvitakin kauluksessa, hengitän siihen ja itken mattotelineellä. Maa on pieni, merenkulmasta voi pitää pyykkipojalla jos hän ei kävele kanssani merenrantaan. Meribiologi tekee mittauksia jäällä, jää kantaa, ei se ole heikkoa. Tahdon puhua oleellisesta. Ovet on suljettava ennen kuin tapahtuu mitään sen pahempaa. Kaksi on vaikea numero, minä en osaa nukkua pimeässä jos pelko tulee. Tämä on pyhää naurua, missä sinä olet, kuinka sinä voit, mitä minä olen tehnyt, ei ole pahuutta, ei näkyvää pimeää. Vuosikymmeniä vanhat tapetit rapisevat. Minun on hallittava suuni, kahdella kädellä pidän kuvioidusta lasista. Juon pohjaan asti, vaatteet ovat vuoristo lattialla. Kirjeen olen jättänyt päiväämättä, olen puhunut universaalista rakkaudesta, kertonut vuodenaikojen vaihtelun aurinko taivaalla täysi. Jotakin on tapahtunut, Ithica, Egyptin pyramidit, kissan havaintomaailmaa kiinnostavampi on ihmisen: kuinka paljon sinä näet minä näen. Hän on kuvitellut minut, meidän puheemme, miksi hän haluaa tehdä minusta suhteellisen, mihin tämä rakkaus on kirjoitettu. Mies on kaunis, minua kauniimpi, Baudrillarin hypnoosilaseissa. Minä kerron miten olen muuttanut vuosi kerrallaan kaupungista toiseen paetakseni jotakin – ja miten pakeneminen on yllätys; voin katsoa elokuvia, joissa on kauniita maisemia. He lähettävät maisemapostikortteja. Pienellä käsialalla on kirjoitettu korkeintaan tervehdys. Minä olen aina alussa. Mutta minä en ole siinä kaupungissa enää, eivät junat kulje tähän aikaan yöstä hänen luokseen eikä hän näe minua kun hän katsoo peilistä silmiään, joissa pupillit pienevät kuin nuppineulat, laajenevat mustiksi kaivoiksi, lohduttomat. Minä en ole hänen luonaan. Minä olen tässä. Hengissä oleminen on ihme.

Unikankare

Runojani Unikankareessa

Tanssi tanssilta

Selkärangan skolioosi huojuu tuulessa, jalat väsyneenä tärisevät,
henki vaivoin kulkee tupakkakeuhkoissa, niska kantaa pään
ylpeänä kuin kruunua.

Vanitas & Veritas

Siemaus mustaa kahvia, toinen, tämä on täyttä, todellista ja ikävystyttävää. Mutta vain tottakin todempi on tosi, joka palaa hänen nähneissä silmissään kun hän hioo lausetta. Pöydänpinta on tummaa puuta, tuolit valkoiset mustiinpukeutuneen istua, aika mataa. Satoja silmäpareja. Kolme ja puoli tuntia minun lähdöstäni hänen luotansa, surullista kuin roikkuvat muusat. Kirjoitanko minä nyt pöydälle, joka tarjoaa alustan kirjoittamiselle? Onnetonta, sanalla sanoen. Miten niin suuren rakkauden voi pukea aamulla päivän asuun ja päästää jalkakäytäville? Se on enemmän kuin ihmisikä, paljon puolta vuosisataa enemmän, sillä kaikessa naiiviudessaan se on ikuinen palava tuli. Ehdottomuus on elinehto, hengitettävä ilma. Olla ehdottomasti rakastunut, elävä ja kuoleva. Olla täysi kuin kaasuvalo pimeässä, räjähtävä tähti avaruudessa, olla täysi kuin mikä tahansa, joka ansaitse elää. Nämä surulliset päivät... Jos voisin vain kirjoittaa koko kaupungin, mies kantaa kerberoita. Yhtä hyvin voisin odottaa asemalaiturilla junaa, joka ei tuo minua eikä sinua. Muste kiiltää, varisensulat illanvalossa, kuulutukset kaikuvat yli aseman. Hunnutetut naiset kantavat lapsensa, seuraavat miehiänsä. Minä odotan junaa, joka on viimeinen eikä varmasti tule. Kuulen askelten kaiut, raskaat askeleet ja musiikin, jota joku kuuntelee liian suurella volyymilla korvalappustereoista. Olen hänen kanssaan merenrannassa, mutta en sinun kanssasi, vaan hänen, jonka lauseet muuttuvat pian historiaksi ja jotka luet nopeammin kuin avaat kirjekuoren vieraassa maassa ja minut. Niin kulkevat nainen, jolla on nuttura korkealla päälaella ja mies muovipussi kädessä on kuin kantaisi pientä eläintä ja kerron, ettei siitä ole edes vuorokautta kun lähdin asunnosta ja tulin kadulle. Tämä on se hetki, jonka muistan. Ehkä tahdon vain jäätyneen aavan, joka aukeaa junanikkunasta kuin valkoinen lakana. Keltainen paita, sininen paita ja punainen paita, kaikki ne kävelevät kohti ovia ja portaita. Miten mahdotonta, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kuvitella. Kuukaudet vai tunnitko minua riepovat. Jokin kuitenkin riepoo, pyykkinarulle ripustetut kukikkaat lakanat. Tämä päivä on pitkällä ja pitkä.

Tämä on ehdottomasti huone. Naisen, kaukoputkella tähdistöjä.
Tämä on ehdottomasti huone, valkokangas erään seinän. Ikkunan lähellä
katseenkohteena nyt, huone ei ole järin suuri. Pettymys on kirosanoja
suositumpi sanavalinta huoneessa ja etenkin sen ulkopuolella.
Huone tila ja juuri siksi minua. Niin kuin katsoisin esiintymistä. Mutta
ei vapauta vastuusta. Tulee huomata kukkivat kirsikkapuut,
tähdistö kaukoputken suurentamana. Tämä on ehdottomasti huone.
Tämä on ehdottomasti huone.

Miten minä istun
polvistuneena avaruuden
edessä, avaruus
mustaa ainetta / aineetonta,
sinä kiellät minua,
kolmesti, kuka koputtaa
ovellasi, miten minä
odotan niin kuin
lähtöäni, sinun puheesi
minun lauluni nuotti,

huulien mahlaa, tästä en luovu.

Kolme lusikallista sokeria
pienellä hopealusikalla
Galan valokuva
hahmo aamun kaunis
soihdunkantaja
pöydällä kuivattua tupakkaa

Mitä tapahtuu todelle? (tribute electro remix)

Yksinäinen sunnuntai puhuu tyhjyydessä
todella on yritetty sanoa ennen
ja tänään "pitää paikkansa" vain tässä
häviävässä hetkessä n määrä todellisuutta elää,
kuolee, muodostuu ja tuhoutuu
on ilmiöitä (ja kriittisiä ilmeitä), esimerkiksi
paniikkikohtauksia, musiikkivideoita,
mielisairaalapotilaita, valaistuneita,
piipuista pakenevaa kiemurtelevaa savua,
kirkonkellonlyöntejä merenrantakaupungeissa,
yleisiä tabuja, hyviä trippejä, ihan flippejä,
tupakkapeltoja, suojelualueita,
kahvia vai teetä,
keskoskaapeissa vastasyntyneitä, merkkihenkilöitä,
ideoita ja intohimoisia ideoita,
varkaita, pellejä, ruhtinaita, pummeja, teuraseläimiä, hautajaissaattueita,
muuttolintuja, ulkomaanmatkoja,
sydämenlyöntejä, ei taide
kuulu todellisuuteen jos ei
tapahdu todella, kaikki palautuu
mielikuvituksellisen pisteiden pitkään rivistöön
rivien poikki ja merkitsee kierrättämistä ajatusten energiaan,
fysiikanlakien vuosituhatangstiin, ajasta riippumattomaan alkulähteeseen

Luontorunon pateettisuudesta

Kuukaudet pitkät päivät yöt pimeitä
kuin yötä varten kuulen kuinka
joutsenia on kaikkialla valkoisia siipiä
lahdelmien jäät ovat sulat, sula vesi virtaa
tämä kompositio on rajattu
kuva minulle annettu, minä en ottanut kuvaa
vanha filmikamera kaulassa jokapaikassa
rakastuneita ja rakastettuja, kuin muistot
yhdessä tämä kaikki tekee tunteelle tilaa
tila on yö ja yö on pimeä huone, minun huoneeni,
johon on jaettu kutsuja kevään tulla, kaikki merkit
on laitettu esiin, liike paljastaa tarkoituksen
kuinka hän seisoo edessään kokonainen maailma,
mikä maailma ellei merkityksen, tupakanhaikuja
takapihalla, aurinko kastaa lampeen, vesi huuhtoo
kaiken mistä kirjoitan ja olen, olen tässä, olen osaksi
jotakin, filminauhaa kuin helmiä, helminauhaa
ensimmäiset kukat puussa, johon kehrivät silmut

Hiljaa virtaa veri vain.

"Sinussa on ihmisenkokoinen ikävänpaikka",
arpi tai mustelma, ajankuilu mustaa merta,
tila täynnä tyhjää, josta on näköala
sydämen avaruuteen.

Kuva kuvassa

Kaupunki hohkaa sateisen kujan merta kohti
hän ei ole täällä, hän tekee kuvia huoneessaan
odottaen seuraavaa askelta
tietää mihin se mahtaa johtaa
akrobaatti ajattelee nuoran olevan leveä
eikä putoa, siihen ei ole mahdollisuutta
ei ole verkkoa
punaiset samettiverhot kahisevat
paljetit taittavat välkähdykset kimalteiksi
vaikutelmat näkyvät penkkiriveihin
yleisö pidättää henkeään,
huokaa
tyttö asettaa ensimmäisen kerran jalkansa
rimalle metrien korkeudessa
hän on kaupungin yläpuolella
ryhti on suora
linnunluiset olkapäät kantavat pään painon
varpaat kietoutuvat tarkoin nuoran ympärille
näkymätön marionetinlanka nousee
tytön takaraivolta
nuora on korkealla
lanka korkeammalla
yleisö haukkoo henkeään
tunnelma tiivistyy
aina voi pudota
se on mahdollista
hän tai pelkääjä
plyysi-istuimelta
tyttö asettaa kätensä tasapainoon
niissä ei ole höyheniä
hän pääsee puoliväliin
pysähtyy, katseet kohdistuvat
spottivalon valkoiseen pilkahdukseen
tyttö tekee arabeskin
seisoo paikoillaan
hymyilee
katsojat ovat sanattomia
viimein he ovat hiljaa
nyt kukaan ei saa liikahtaakaan
hetki on tässä: tyttö on nuoralla eikä putoa
hän laskee molemmat jalkansa
hapuillen kohottaa kätensä
bravuurin jälkeen
odottamaan kiitosta
aplodit kantautuvat korvista korviin
sulavin liikkein hän astuu seuraavan askeleen
katsoja miettii miltä tuntuisi olla noin korkealla
voisi pudota suoraan sahanpurujen keskelle
halkaisten kallonsa näyttämölle
tyttö katsoo kaukaisuuteen
vastapäiseen verhoon
seuraavaan kultaiseen kaiteeseen
sen ohi kaukaisuuteen
hän ottaa uuden askeleen
sirkusteltassa lemuaa hiki
tottumattomien jännitys tiivistyy
eräs kriitikko kyllästyy
kääntää jo katseensa pois
mitään kiinnostavaa ei voi tapahtua
esitys on nähty jo satoja kertoja
hän voi vain selviytyä
mutta ei ole turvaverkkoa
tyttö näkee silmissään olemattoman maan
varomattaan hän unohtuu
uneksimaan
taivaalla ei ole rajoja
eikä maahan ole määriteltävissä olevaa matkaa
tyttö askeltaa harhaan
hän horjahtaa
yleisö kohahtaa
varpusparvi nousee lentoon
pihalla
meri kuohahtaa
kaupunki pysähtyy,
hän piirtää viimeisen viivansa
ja sulkee luonnoslehtiönsä.

Aurinko, tuo ruostunut peltinappi otettiin
taivaalta kämmeneen ja katsottiin kauhistunein ilmein.

Rakastajani, iho mätänee ja tippuu pois.
Ei se ole sen kummempaa kuin nähdä
kaiken rajallisuus; imperiumien kaatuvan.

"Sinun silmäsi päästävät auringon sisään..." "...Tule tänne, voin rauhoittaa sinua..."

Yksijalkainen tyttö ui
allas täyttyy kyynelistä

F-sana (quote cut-up) / "feminism - the modern day F-word"

"Never let a hand hold you, hold you down"

Kuin tulla täydeksi itse että naiset ovat ihmisiä
intention täydellisyys avoimia pimeydessään vaihtoehto masokismille
koska olen nainen olennainen kokonainen vartaloni on instrumentti
opettaa miehiä itkemään todellisuuskuvia mitä hän voi tehdä
lady on asenne mahdotonta olla kaikkea kaikille ei ainoastaan seksiobjekti
ja hymyä ansaita seuraukset kuinka vahva hän on
tehdä se mikä täytyy hän katsoo kaukaisuuteen maani on koko maailma
sinä itse olet kaikki mitä on sytyttää kynttilät kunnioitus
tarvitsee omatunnon sukupuolten sisällä ei-välissä päässäsi

Silmänkantamattomiin, lähelle
on pitkä matka.

Kultainen morsian / Golden bride

Ilosanoma

1. Vihreä lyijykynä taipuu
2. Musta minihame sopii päälle
3. Tupakka maistuu pahalta
4. Nätin pojan leikkivä suukko
5. Oma huone ja kahvikuppi
6. Kevätaurinko lätäkössä Tampereella
7. Indiebändi Dubrovnikissa
8. Punainen kastike valkoisella lautasella
9. Kolikko taskunpohjalla
10. Kahvi vanhan runoilijan seurassa
11. Musteläiskät ruutupaperilla
12. Jääkaappikylmä päärynä
13. Ystävällinen kassaneiti
14. Huumorin historia
15. Elokuvaajan huonot vitsit
16. Punainen katto, sininen taivas, musta lintu
17. Parkkipaikan hiekkamyrsky
18. Uimahalliveden pintajännite
19. Kehittyvä taide

Olga Sedakovalle nurinkurin

Peili

Rakkain, itse tiedän,
miksi joskus käy niin -

Peili elehtii suoraan edessäni,
simpukan kokoisena
tai maailman.

Mutta mikä kytee siinä tai tuulee,
näkyy, on, palaa -
parempi nähdä kokonaan:

elämä, sehän on vain valtava,
kokonaan joskus tiivistyy
se kokonaisen käden, silmämunan pintaan -
ja kuolema on ympärillä kuin metsälampi.

Sävellys

(Tauko.) (Tauko.) (Tauko.) (Tauko.) (Tauko.)

Eräässä kaupungissa niin kuin Englannissa
hänen näkönsä kohtaa, puun ja sumun,
puu ja sumu kuin hänen näkönsä
kävely kaupungin laitamilla, eräässä kaupungissa
kuin katsoa tähtitaivasta slummissa,
pelätä henkensä edestä, katuvalojen karnevalismi,
puut ja sumu ja tähtitaivas ja paikallaan
Englannissa tai eräässä kaupungissa, niin kuin muisto,
kolmen matkaajan sydämet, aseistariisuntaa,
levottomina, matkaan, puun ja sumun,
katuvalot kirkkaina kuin eräässä kaupungissa

Attention attend

Ladyfest Finland!

Kysyminen ja vastaaminen

Milloin? Kun? Koska?
Kun on milloin
on kun koska
koska on on kun
milloin
on milloin
koska kun on
koska on milloin
on kun on
kun on milloin
koska on
kun
on

Patti Smith: Spell

"Holy! Holy! Holy! Holy! Holy! Holy! Holy! Holy! Holy!
Holy! Holy! Holy! Holy! Holy! Holy!
The world is holy! The soul is holy! The skin is holy!
The nose is holy! The tongue and cock and hand
and asshole holy!
Everything is holy! everybody's holy! everywhere is
holy! everyday is in eternity! Everyman's an
angel!
The bum's as holy as the seraphim! the madman is
holy as you my soul are holy!
The typewriter is holy the poem is holy the voice is
holy the hearers are holy the ecstasy is holy!
Holy Peter holy Allen holy Solomon holy Lucien holy
Kerouac holy Huncke holy Burroughs holy Cassady
holy the unknown buggered and suffering
beggars holy the hideous human angels!
Holy my mother in the insane asylum! Holy the cocks
of the grandfathers of Kansas!
Holy the groaning saxophone! Holy the bop
apocalypse! Holy the jazzbands marijuana
hipsters peace & junk & drums!
Holy the solitudes of skyscrapers and pavements! Holy
the cafeterias filled with the millions! Holy the
mysterious rivers of tears under the streets!
Holy the lone juggernaut! Holy the vast lamb of the
middle class! Holy the crazy shepherds of rebellion
Who digs Los Angeles IS Los Angeles!
Holy New York Holy San Francisco Holy Peoria &
Seattle Holy Paris Holy Tangiers Holy Moscow
Holy Istanbul!
Holy time in eternity holy eternity in time holy the
clocks in space holy the fourth dimension holy
the fifth International holy the Angel in Moloch!
Holy the sea holy the desert holy the railroad holy the
locomotive holy the visions holy the hallucinations
holy the miracles holy the eyeball holy the abyss!
Holy forgiveness! mercy! charity! faith! Holy! Ours!
bodies! suffering! magnanimity!
Holy the supernatural extra brilliant intelligent kindness of the soul!"

Omistettu Mika Pasaselle

Illan valo, värit, riot art riot! hän lähtee
ja lokit, lentokenttä, kirje, sanojen
puolesta, vuoksi ja takia, vuosi vuodelta,
herran hattu ja passi, kuin muistutuksena,
koneet kaartavat taivaalla ja niin kuin sydänkäyrä,
lentävät ja herran hattu tuulessa

Aamu

Kupillinen kahvia ja huuto meren yli,
toiseen maahan, mantereeseen,
sodan jälkeen maa, manner, herää
tatuoidut jumalattaret iholla,
rauhan ilo on.

Kartta

Etsin sinua. Kaupunki on kivinen. Portaat ovat kivisiä. Penkit portaiden päissä ovat kivisiä. Kaupunki on kylmä. Ilma on kylmää niin kuin sinä kun suljet puhelimen. Kylmä. Niin kylmä, että poskipäillä verisuonet katkeavat. Toivon, että löydät tämän. Minä kävelen koko kaupungin. Kävelen kylmän kivisen kaupungin. Etsin sinua niin kauan, että sinä olet tässä. Minä olen tavannut sinut edellisessä elämässä. Niin kylmää kivisessä kaupungissa. Tulen leimu, tuhka tupakan kärjessä, kaksoisliekki sytyttimen napsahduksessa. Kivisessä kylmässä kaupungissa etsin sinua. Näen sinut kaikkialla. Olet kaikkialla. Olet kaikki mitä on. Mitä on kylmässä kaupungissa ilman sinua. Sinä olet kaikkialla. Vain yksin sinä. Tässä kylmässä kaupungissa kivi on kylmää ja ilma.

Päivänsini

Aamunharmaansininen, yö
mennyttä, meri
kohoaa ja nousee, saastuu.

Toisin toisteisuutta

Kuva kuva kuva ääni ääni kuva kuva kuva kuva ääni ääni
ääni kuva äänikuva kuva kuva kuva kuva kuvaääni kuva
ääni kuva kuva kuva ääni ääni ääni kuva kuva kuva kuva
kuva kuva ääni kuva kuva kuva ääni ääni ääni kuva kuva

Selväntekijä

Suuri valkoinen tila, mahdollisesti tavallinen huone tai galleria, suuri valkoinen seinä tai paperiarkki, siinä ikkunat kuin kirjaimet. Huoneen poikki tai gallerian, suuri musta teksti, mahdollisesti katkelma tai teos, kuten hedelmä tai muoto, toistuu sanottuna tai sarjana, seinän tai paperiarkin kautta, sisustuksena tai pienoismallina, arkipäiväisenä tai synopsiksena. Valmiiksi ajateltu historia tai tilanne, kohoaa korkeuksiin niin, etteivät yksin kädet ulotu.

Tragediaksi

Kirjoittaa niin kuin elää. Ajatella Durasia. Hänen tahtonsa minuudessa. Kokonainen, ainoa ja ehjä minuus. Toista Durasia ei tule. Toista ketään ei ole. Miten vaivatonta. Voin katsoa loputtomiin elämän jatkumoa, ikuisuutta. Pakottomasti, ehdottomasti ja täydellä rakkaudella. Olla niin paljas ja varma. Alasti tässä edessäsi, kädet, kädet ja jalat, elehtivät herkeämättä. Kaivata jotakin, joka on poissa. Mitään ei voi korvata. Siitä on mahdotonta sanoa mitään, toistaiseksi. Myrsky nostattaa lumen kaduille. Ei ole syytä kaivata muistiinpanoja, vaan muistia. Muistaa jotakin, sitten luottaa unohdukseen. Unohtaa jotakin, antaa anteeksi. Rykelmä pohjaan juotuja tyhjiä pulloja, sydämen vakaa tieto jokapäiväisestä elämästä. Ja kuolema. Se on halua, päämäärä ja välttämättömyys. Ei muuta.

Verinäyte

Minuutti lähellä, kaukana
sinusta ja minusta,
läsnä, ei-koskaan
poissa, lähellä
veri virtaava,
flow,
mahdollisuus
selviytyä täältä,
neulanterä ja pisara,
punainen kuin planeetta,
tässä taivaankappaleet
ovat merkittyjä, käy
planetaarinen tuuli

Tiellä nousee pöly, kameran linssi seuraa askelia kadulla,
ilma tihenee, hengitys tihenee, kuva palaa puhki keskeltä,

ojennan ohuen ranteen ja tartut siihen.

Päiväämätön

Kevät on taivaanreunalla,
lähellä tähdistöjä,
ja päivän nukkuvaa kuuta

yksinäiset huudot kaikuvat
lävitse koko maan, koko maan

jossa kohoavat kädet,
punamustat liput,
aurinko museon yllä,

kirjoitan kasvot kasvojesi
korkeudella, sinulle naisen,

pilvi on leikkivä leija ikkunassa