tiistai 20. toukokuuta 2008

Vain muistelet

Korkeasta valkoisesta kerrostalosta eräässä kaupungissa ikkuna kaupunkiin, näen metsän vihreän reunan, korkean silhuetin ja tornin. Talo on lähellä satamaa. Tahdon hänestä laulun kun unohdus poistaa hänet. Aamuseitsemältä hän kävelee pysäkille. Kirjoitan tuhat kirjettä. Lähetin kolme tai kaksi. Kerron rakkauteni minä minusta minuun, hänestä enemmän kuin itsestäni. Katson häntä aamun ruosteissa auringossa. Aurinko on peltinappi. Ihmiset merkitsevät muurahaisia kun juon mustaa kahvia. On valkoista ilmaa, pilvenhattaroita. Kuolleet miehet eivät herää henkiin edes kirjailijan tahdosta. Hän kertoo minulle tarinoita, mutta vastaan aina kolmella sanalla: minä rakastan sinua. Hän kertoo matkoista Keski-Eurooppaan, vatsatanssijoista, liettualaisista radiotoimittajista lasipalatsien toimistoissa. Pupillien mustat kaivot saavat minut pysähtymään. Minä poltan vihreää tupakkaa ja kuvittelen, että olen toinen. Hän asuu kaksi kerrosta ylempänä. Koputamme patterin valkoiseen kohinaan koputuksia kop kop kop, kop kop, kop kop. Se on meidän merkkimme: yhteinen salakieli. Hän tulee minun luokseni kun pelkää pimeää. Avaan aina oveni. Hän soittaa ovikelloa kolme kertaa päivässä. Odotan soittoa. Jos hän ei soita, minä en olemassa. Poltan vihreää tupakkaa ja kuvittelen, että olen toinen. Tupakan kärki palaa filtteriin. Tupakka putoaa kahden sormen otteesta maahan niin, että oranssit kipinät kaikkiin ilmansuuntiin tekevät kauniin alastulon. Parvekkeelta näkyy oksiin ripustettu vihreä sanko. Kuu ei pudonnut taivaalta, vaikka makasin ikkunan alla katsomassa avaruutta. Talven pakkaset ovat kovia. Kasvoille katkenneet verisuonet muodostivat kuvioita. Hänen nimensä on Kuu. Hänellä on käsivarressa kolmisilmäinen pieni jumala. Timanttineula kuluttaa vanhoja vinyylejä puhki levylautasella. En ole koskaan pelännyt lintuja. Mustat linnut lentävät aurassa ulkomaille. Linnut ovat vapaita jos se tekee oloasi mukavammaksi. Punainen sohva on valkoista seinää vasten, yhdeksänruutuisessa peilissä on Rimbaud. Katson kasvojani ja leikkaan hiuksiani ja revin niitä irti ja ne ovat mustat. Saksien hopeisilla terillä leikatut tupot lattioilla kasvoivat aina takaisin. Mies on nuori ja kaunis, seinällä Van Goghin olkihattu. Hän soittaa mustista kaiutinlaatikoista itämaisia filosofioita. C-kasettien nauhat pyörivät. Kysyin voinko uskoa mihinkään. Rauhoittava ääni kertoo jumalista. Hänen ystävänsä kantaa muovikassissa toisia kenkiä. Hän pesee ruumiini rosmariinisaippualla. Hän soittaa hopeisia meditaatiokelloja. Valokuvat ovat ylivalottuneita. Käytävä minun huoneestani keittiöön oli pitkä ja laitosmainen. En minä ole enää teinityttö: en maalaa punaisella vesivärillä ikkunalasiin: I served my head on a plate. Silloin ajattelen auringonkukkia, kehäkukkia, punatiilisiä kerrostaloja talven tuulessa. Lumihangessa jalanjäljet eivät ole ajattelun jälkiä, vaan minun tehdä tilaa toiselle tulla. Tämä on pitkä tarina: kerron monta vuotta. Ei eilistä voi kertoa niin kuin se on: olisi ollut parempi yksin, yhdessä on pitkä matka siihen kuinka pidän pääni tummansinisen talvitakin kauluksessa, hengitän siihen ja itken mattotelineellä. Maa on pieni, merenkulmasta voi pitää pyykkipojalla jos hän ei kävele kanssani merenrantaan. Meribiologi tekee mittauksia jäällä, jää kantaa, ei se ole heikkoa. Tahdon puhua oleellisesta. Ovet on suljettava ennen kuin tapahtuu mitään sen pahempaa. Kaksi on vaikea numero, minä en osaa nukkua pimeässä jos pelko tulee. Tämä on pyhää naurua, missä sinä olet, kuinka sinä voit, mitä minä olen tehnyt, ei ole pahuutta, ei näkyvää pimeää. Vuosikymmeniä vanhat tapetit rapisevat. Minun on hallittava suuni, kahdella kädellä pidän kuvioidusta lasista. Juon pohjaan asti, vaatteet ovat vuoristo lattialla. Kirjeen olen jättänyt päiväämättä, olen puhunut universaalista rakkaudesta, kertonut vuodenaikojen vaihtelun aurinko taivaalla täysi. Jotakin on tapahtunut, Ithica, Egyptin pyramidit, kissan havaintomaailmaa kiinnostavampi on ihmisen: kuinka paljon sinä näet minä näen. Hän on kuvitellut minut, meidän puheemme, miksi hän haluaa tehdä minusta suhteellisen, mihin tämä rakkaus on kirjoitettu. Mies on kaunis, minua kauniimpi, Baudrillarin hypnoosilaseissa. Minä kerron miten olen muuttanut vuosi kerrallaan kaupungista toiseen paetakseni jotakin – ja miten pakeneminen on yllätys; voin katsoa elokuvia, joissa on kauniita maisemia. He lähettävät maisemapostikortteja. Pienellä käsialalla on kirjoitettu korkeintaan tervehdys. Minä olen aina alussa. Mutta minä en ole siinä kaupungissa enää, eivät junat kulje tähän aikaan yöstä hänen luokseen eikä hän näe minua kun hän katsoo peilistä silmiään, joissa pupillit pienevät kuin nuppineulat, laajenevat mustiksi kaivoiksi, lohduttomat. Minä en ole hänen luonaan. Minä olen tässä. Hengissä oleminen on ihme.

6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Pälä pälä.
Pälä.

Anonyymi kirjoitti...

Kuopio? Sinä olit silloin aika itsepäinen, muistatko? Mutta nyt sinä tosiaan olet toisessa kaupungissa.

Sinulla on kuulemma uusi puhelin. Lähetä numero minulle, niin soitan joku päivä.

t. Markku

Eeva K. kirjoitti...

Mutta luit kuitenkin.

Eeva K. kirjoitti...

Ja anonyymille vielä kiitokseni siitä, että onnistui pahoittamaan mieleni. Anonyymi sai minut jopa miettimään julkisen blogaamisen mielekkyyttä. Miksi tätä keskustelua ei voi käydä rakentavasti? Anonyymin rehellisyydestä olen kuitenkin hyvilläni ja toivon kommentointia jatkossakin, tosin toisenlaisilla lähtökohdilla - näen, että tässä tarkoituksena oli vain saada minut tajuamaan, että kirjoittamani teksti on esimerkiksi anonyymin mielestä tylsä. Palautetta on niin vähän tarjolla, että otan kyllä opikseni ja koputan puuta pienimmästäkin älähdyksestä. Toivon kuitenkin, että anonyymi osaisi ilmaista itsensä niin, että se hyödyttäisi niin kirjoittajaa kuin lukijaa.

Anonyymi kirjoitti...

VOIHAN NY VITTUSAATANA!

Anonyymi kirjoitti...

Eeva, älä välitä anonyymistä vittuilusta. Itsekin olen joutunut sairaan ihmisen häiriköinnin kohteeksi, ja voin vakuuttaa, että blogin spämmääminen on melko harmitonta. t. Markku