"It's me in the spotlight / losing my religion"

Ja eräänä päivänä spottivalo osuu minun hahmooni. Valokeilassa alan puhua, hitaasti, painottaen tiettyjä sanoja, draamallisesti. Puhun ensin hiljaa, kunnes ääneni saavuttaa pian sopivan varmuuden ja vakauden. Puhun niin kuin yleisössä ei olisi yhtäkään ystävää. Mistä tunnet sä ystävän… Huone on verhottu mustalla kankaalla, näyttämö. Mikrofoni kädessäni täyttää tehtävänsä. Miten suhteellista puhunta on. Miten se nyt on, nyky/näky-ään? Annan ääneni kutsua esiin tunnetta, jonka olen tuntenut, kauan, kuin minussa olisi jokin kerran kuollut. Suruun ja pimeään. Silloin puhun, annan ääneni kaiun soida hiljaisessa salissa. Kerron yhtä tarinaa, yhden pienoismaailmankaikkeuden historiaa, yhtä menneisyyttä.