Omistettu lasinpuhaltajalle

Miten minä nyt kääntyisin, puolelta toiselle, toiselle puolelle, hyvä on tässä. Ilta on painunut tummaksi, kuin suuri musteläikkä kankaalla on kadulla lammikko, valaistulla kadulla, joka reunustaa suuria tummia kivirakennuksia. Katson tätä ikkunasta, kerrostalosta näkee kaupungin. Aivan kuin kertoisi minulle vielä paljastamattomia salaisuuksia, mistä minun pitäisi olla huolissani kun olen tässä ja näen kuinka hän avaa takkinsa ylimpiä nappeja niin, että saa paremmin henkeä. Oikeastaan minun pitäisi olla jo tuolla, astun eteiseen ja mietin olenko todella lähdössä vai onko lähtöä ennen aina sama tunnelma, sellainen kuin istuisi paikallaan vain tietääkseen, että lähtee pian ulos ja lähteminen on oikeastaan hyvin kulunut teema ja siihen tarvitaan pientä operettia että mitään tulee valmiiksi. Ikuista on vain tuulenvire nuorien puiden silmuissa. Onko nyt niin, että minä olen jo tulossa kun minut on kerran kutsuttu vai olenko minä lähdössä pois sinne missä ei ole aikataulua. Minut on kutsuttu vieraisiin juhliin. Olen pakannut päivän sanomalehdet suuriin pinoihin keittiön lattialle, pukenut ylleni, lisännyt maskaraa ripsiin ja sitonut kengännauhat. Olen jo kuin kuuntelisin vanhaa punaista gramofonia, sinun laulusi siellä aina soi, ikuisesti, nyt puhut jo Luciferista vanhan miehen tavoin. Sinun asiasi, merenrantani, jonne et koskaan kanssani tullut, minä menen kävelyille kun tuuli vielä huutaa kauempaa kyyneliäni esiin ja muistuttaa minua antiikin Kreikan draamasta ja oikeista tragedioista. Sitä minä sitten istun itkemässä merenrannassa kevätpäivänä kun katson selkääsi. Istut merenrannassa, ikkunani alla, se saatat olla sinä, mutta mies kuitenkin istuu. Minä ajattelen sinuksi ja puen päälleni niin kuin tänä iltana, hyvin järjestelmällisesti, kaulahuivin kiristän ja napitan takin ylimpään nappiin saakka. Sitten juoksen portaat alas ja rantaan, mutta selkäsi loittonee jo horisonttiin, kauemmas minusta, suurien kivisten rakennusten vasenta syrjää enkä minä ehdi.