Vihreät versot ovat jo lehtiä puissa, ei ole satanut moneen päivään. Yhä selvemmin minä ymmärrän kuinka minun elämäni tulee aina olemaan erilainen kuin muiden, aina yksinäinen, aina surullinen. Mutta sen ymmärtäminen on kuin ymmärtäisi tehtävänsä aivan kuin puu ymmärtää lehtensä. Se on jotenkin niin luonnollista...
Pilvet valkoista hahtuvaa ja matkaavat taivaan halki...
...että surusta, kuolemasta ja epätoivosta, jotka nyt viimein näyttävät muuntuneen jotenkin, tunteista on tullut toisia tunteita, ehkä jotakin mikä edistää elämää sen sijaan, että kuljettaa minua kohti Tuonelan mustaa virtaa...
Sataa ja ukkostaa. Rakastan sitä kuinka autojen liirrot tiessä päästävät vedenääntä ja ikkunaruutu raidoittuu pisaroista ja niiden reiteistä ja pian aurinko jo paistaa siniseltä taivaalta eikä se ole kysynyt lupaa keneltäkään...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Onkohan se vaarallista, jos oppii rakastamaan omaa kärsimystään?
Kiitos mielenkiintoinen blogi
Lähetä kommentti