Ihminen nauraa ja tekee kuolemaa.

Mustat linnut
nyt näet
lentävät yli
koneen, joka on suuri ja metallia,
tuhkanhopeaa metallia,
linnut lävistävät
saasteen päivettämät
pilvet, linnut,
mustat linnut nousevat.
Aamun aikaisessa auringossa,
aamuauringossa, sinun silmäsi
lukevat huulieni mahlan,
tunnen sinut
ovista ja ikkunoista,
kylmä on mustien lintujen tulla.
Näen mustat linnut,
hopeanharmaa kone
nousee pilvien yli,
minä olen sinulle

Tapaan

Tällaisina iltoina on kerrottu suuria tarinoita. Kadut tulvivat ja chanson soi.

- Minä rakastan sinua.
- Mitä tuohon voi sanoa?
- Minä rakastan sinua enkä koskaan unohda sinua.
- Minä olen rakastanut sinua paljon.

Minä astun sinun tajuntaasi, tietoisuuteesi. Tämän tapahduttua mikään ei voi tapahtua toisin. Mahdollisuuksia on tietenkin kun kävelet vierelläni ja minä ymmärrän, ettet sinä ole koskaan ollut rakastunut. Minä tulen ja tuon mukanani yhden kaupungin, puoli metsää, parfyymin tuoksua ja sanon, että sinulla on sellaiset silmät kuin olisit itkenyt kauan, kauan. Kirjoitan tätä nyt erään lakimiehen huoneessa, jossa kirjat makaavat selät avoimina. Minä olen tullut tähän, olen tässä, ja katson sinua alta kulmain. Paluuta menneeseen ei ole, sen vuoksi vierastan imperfektiä ja pyrin aina preesenssiin. Tietenkin siitä aiheutuu toisinaan erilaisia sekaannuksia, mutta kun käymme yksisanaisia keskusteluja, vastaan Jumalaan kuolemalla, kaikki on oikeastaan hetken läsnä. Minä tulen sinun luoksesi, sinun vuoksesi ja pian katsot minua jo uusin silmin.

Tuleva

Sinä olet sinä
loppuelämäsi,
mutta olenko minä
minä ja tuleeko
minusta
se mikä olen jo?

Kunnes kuihdut
ja vähenet ja supistut
(niin kuin) kouristelevina
talviöinä, jolloin minä en
ole enää se,
joka olin, olen toinen,
en aina sama,
ja sinä -

katsotko ikkunasta
loittonevia askeleitani
kun minä kävelen
tulevaisuuteni?

"Poetry's in motion but not in mind
Poetry's in motion but not in my mind
Poetic justice will come in time
And I just have to laugh"

Minä olen elämäni
nainen,
ainoa ja unohtumaton

Pieni kirjoitus suurista asioista

Piirtokynän muste arastelee, kohti kieltä ja ikuisuutta, elämää, joka jää kun elämää ei enää ole. Olen ajatellut nämä päivät kuinka lähtemätön jokin vaikutus on, vaikutelma, kuinka nopeasti käyttökelvoton toisissa yhteyksissä. Jos en kuvaile mitään, kohtaa lukija vain yhden läsnäolon, tyhjän huoneen ja naisen, joka tahtoo puhua taukoamatta ja katsoo viisammaksi vaieta. Joten kuvailen kuinka korkealle linnut lentävät, valkohöyhenet ja päivän jälkeen pimeäksi murtuu yö kuin tahtoisi varoittaa siitä, että muutoin tulee nähdyksi. Minä kirjoitan pienillä kirjaimilla rutistuneen vihkon lehdille kuinka vanhus yskii keuhkotautia eikä sellaista kuolemaa toivoisi, vaan onnen - ja jos ei omaansa, niin muiden. Kun ikuisuus pakottaa kämmenissä ja sormissa, ovat viattomat aikeeni niin pieniä kuin atomien värähtely missä tahansa tähtiyössä. Nostan hattua sille, joka tahtoo tämän omakseen, tämän, mikä ei rauhoitu rakkauteen vaan juoksee aamuyön juopuneena etsimässä vieraita kenkiä eteiseen.

Tuhatvuotinen historia
pilvien hahmoissa, sinä
herätit minut
pitkästä pimeästä
unesta, tätä on
epäillä totuutta jälleen
kerran, katsoa taivaat
tyhjiksi kaikki

Silmät näkevät
kauemmaksi kirkon
vartiotornia, niin
kirkasta ja selkeää,

hulluudenpelko
näkemisen hetkellä,

äänesi vaimea kaiku,
muistot, kaikki

mikä on, haluan
enkä olla mitään,
näkymätön henki

puheessasi hän,
puheessasi kuin
pilvetön päivä

"Sain roolin johon en mahdu."

Miten suhtautua järkevästi sieluunsa?

Olemisen keskiössä
miten kaukana kaikki
on, miten hidasta

miten puut keksivät olla
noin, miten ajattelemme

toisemme?

En kestä varjoja,
ne pakenevat
kulkueena huoneen
poikki!
Hiljaisia
varjoja,
menneitä hahmoja,
(tämä menneisyys ainakin
yhden kyyneleen arvoinen)
En kestä varjoja,
ne suurenevat.
Yö tuo mukanaan
arvokkaat nuoret
varjot,
miehiä ja naisia,
lapsia,
hahmoja, ei henkilöitä
ikkunaverhon raosta
kokonainen historia

herstory

Omistettu lasinpuhaltajalle

Miten minä nyt kääntyisin, puolelta toiselle, toiselle puolelle, hyvä on tässä. Ilta on painunut tummaksi, kuin suuri musteläikkä kankaalla on kadulla lammikko, valaistulla kadulla, joka reunustaa suuria tummia kivirakennuksia. Katson tätä ikkunasta, kerrostalosta näkee kaupungin. Aivan kuin kertoisi minulle vielä paljastamattomia salaisuuksia, mistä minun pitäisi olla huolissani kun olen tässä ja näen kuinka hän avaa takkinsa ylimpiä nappeja niin, että saa paremmin henkeä. Oikeastaan minun pitäisi olla jo tuolla, astun eteiseen ja mietin olenko todella lähdössä vai onko lähtöä ennen aina sama tunnelma, sellainen kuin istuisi paikallaan vain tietääkseen, että lähtee pian ulos ja lähteminen on oikeastaan hyvin kulunut teema ja siihen tarvitaan pientä operettia että mitään tulee valmiiksi. Ikuista on vain tuulenvire nuorien puiden silmuissa. Onko nyt niin, että minä olen jo tulossa kun minut on kerran kutsuttu vai olenko minä lähdössä pois sinne missä ei ole aikataulua. Minut on kutsuttu vieraisiin juhliin. Olen pakannut päivän sanomalehdet suuriin pinoihin keittiön lattialle, pukenut ylleni, lisännyt maskaraa ripsiin ja sitonut kengännauhat. Olen jo kuin kuuntelisin vanhaa punaista gramofonia, sinun laulusi siellä aina soi, ikuisesti, nyt puhut jo Luciferista vanhan miehen tavoin. Sinun asiasi, merenrantani, jonne et koskaan kanssani tullut, minä menen kävelyille kun tuuli vielä huutaa kauempaa kyyneliäni esiin ja muistuttaa minua antiikin Kreikan draamasta ja oikeista tragedioista. Sitä minä sitten istun itkemässä merenrannassa kevätpäivänä kun katson selkääsi. Istut merenrannassa, ikkunani alla, se saatat olla sinä, mutta mies kuitenkin istuu. Minä ajattelen sinuksi ja puen päälleni niin kuin tänä iltana, hyvin järjestelmällisesti, kaulahuivin kiristän ja napitan takin ylimpään nappiin saakka. Sitten juoksen portaat alas ja rantaan, mutta selkäsi loittonee jo horisonttiin, kauemmas minusta, suurien kivisten rakennusten vasenta syrjää enkä minä ehdi.