tiistai 24. kesäkuuta 2008

Otteita nuoren naisen päiväkirjasta

Vihreät versot ovat jo lehtiä puissa, ei ole satanut moneen päivään. Yhä selvemmin minä ymmärrän kuinka minun elämäni tulee aina olemaan erilainen kuin muiden, aina yksinäinen, aina surullinen. Mutta sen ymmärtäminen on kuin ymmärtäisi tehtävänsä aivan kuin puu ymmärtää lehtensä. Se on jotenkin niin luonnollista...

Pilvet valkoista hahtuvaa ja matkaavat taivaan halki...

...että surusta, kuolemasta ja epätoivosta, jotka nyt viimein näyttävät muuntuneen jotenkin, tunteista on tullut toisia tunteita, ehkä jotakin mikä edistää elämää sen sijaan, että kuljettaa minua kohti Tuonelan mustaa virtaa...

Sataa ja ukkostaa. Rakastan sitä kuinka autojen liirrot tiessä päästävät vedenääntä ja ikkunaruutu raidoittuu pisaroista ja niiden reiteistä ja pian aurinko jo paistaa siniseltä taivaalta eikä se ole kysynyt lupaa keneltäkään...
"Kauneuden vuoksi täytyy kärsiä", äiti sanoi ja kampasi tyttärensä hiukset.

maanantai 23. kesäkuuta 2008

Märta ja minä

"Kaikki muuttuu yksinkertaiseksi ja selkeäksi, ei mitään verukkeita. Sinä joko olet tai et ole." Ja nyt sinä olet, mutta et täällä. Olet olemassa. Kuinka voisin verrata sinua jokiin, jotka tuovat maalle viljan ja vuoristoihin, joilla jumalat mietiskelevät. Niin ikuinen sinä olet. Olet maa ja ilma, ja minä aion löytää sinut sieltä missä et edes uskonut voivasi olla ja siellä sinä olet lopultakin. Lopultakin. "Enkä koskaan aio tyytyä mihinkään muuhun kuin mitä haluan. Siihen ainoaan jonka haluan." Mitä suloista ehdottomuutta kun suusi värähtää pienen virneen ja kulmakarvasi on linnunsiipi. Silloin minä olen jo kaukana, sinun lähelläsi.

Kirje aallolle aallokon

Siinä rannassa mietin kerran todellista tragiikkaa. Merellä on meren laulu, verellä veren väri. Muutama suolainen pisara pudottautuu poskipäitä pitkin huulille ja maahan. Minun ikäväni on valtava, niin suuri ja totuudellinen, että sen on hankala saada muotoa ja ja se on synkkä kuin itse kuolema.

tiistai 17. kesäkuuta 2008

Niin kuin rakastan

REC. Kaksin, hän ja minä, katsomme aavaa laakeaa, joka avautuu eteemme kun jokin lintu, jonka meistä kahdesta vain hän tunnistaa, nousee siivilleen ja kohoaa kohti sinitarransinistä taivasta. Minä poimin verevästä maasta suokukkia aivan kuin silloin - vuosia sitten kun tapahtui kannaltani jotakin dramaattista, mutta johon nyt voin enää viitata pelkkänä yksityisasiana. Asianomaiset ovat saaneet ilmoituksensa tapahtuneesta ja tapahtuvasta. Olen pitänyt siitä huolta.

Niin, katsohan. Ajattelin pitää hahmoni hengissä, antaa hengittää, vaikka toisinaan kiivaasti tai tupakan suoman nautinnollisen katkonaisuuden kautta. Voi tietenkin olla, että ajanoloon siinä menee henki. Tärkeintä on, että henki on kuitenkin nyt tallella - tai sanoisinko, että se on liikkeellä. Hahmoni tiedostavat henkensä tällaisina iltoina kun suokukat puristuvat sormieni välissä värikkääksi ja tuoksuvaksi palloksi.

Esimerkiksi mustapukuinen mies on ehtinyt jo pitkälle. Hän on noussut pikajunaan ja matkustanut kauas sinne missä merenrantaan käy yltiöpäinen tuuli ja laakeat aavat avautuvat hänen eteensä kuin tarkoitetut hänen hengelleen.

Hän muistuttaa minua jostakin. Tulen levottomaksi, ellei hänestä pian kuulu. Tiedän, että hän on hengissä. On ollut ja tulee olemaan. Ei unohdeta tätä nyt. Hän pyytää minua pysähtymään. Minä pysäytän kameran, punainen valo linssin alta sammuu.

torstai 12. kesäkuuta 2008

We are walking, talking
conflicts

tiistai 10. kesäkuuta 2008

Kaupunki joen rannalla

Tähdet, taivaan timantit kimaltavat yllä,
puhallan shishapiipusta savurenkaita, lohikäärmeen,
maa on pieni tässä yössä.

maanantai 2. kesäkuuta 2008

Päivä Muusassa

On aivan yhdentekevää kuka hän on, mutta charmantti aina - todellinen esteetti. Tuokin poika, mustassa puvussa, on kumartunut luonnoslehtiönsä yläpuolelle enkä tiedä nauraako hän vai itkeekö. Hänen profiilinsa auringonvalossa on luonnollisen kutsuva, aivan kuin hän on aamulla pukeutunut tuolille viikkaamiinsa vaatteisiin, tällaisena päivänä, joka voi aivan hyvin olla maanantai tai perjantai. Hänen keskittyneet kasvonsa herättävät halun ottaa ne käsien väliin, sivellä poskiluuta ja hienoja huulia, joiden amorinkaaren joku muu on oppinut tuntemaan aiemmin. Katselen häntä kuin akvaariokalaa, ei, kyse ei ole sähkövalosta vedessä, vaan paremminkin näyteikkunasta, jossa hän keimailee autuaan tietämättömänä siitä, että minä katson häntä näin avoimen vilpittömästi. Hän on kuitenkin edustaakseen tai esittääkseen jotakin, vaikka epäilemättä hänen luonnoksensa ovat vielä tärkeitä tuleville sukupolville.