Niin kuin rakastan

REC. Kaksin, hän ja minä, katsomme aavaa laakeaa, joka avautuu eteemme kun jokin lintu, jonka meistä kahdesta vain hän tunnistaa, nousee siivilleen ja kohoaa kohti sinitarransinistä taivasta. Minä poimin verevästä maasta suokukkia aivan kuin silloin - vuosia sitten kun tapahtui kannaltani jotakin dramaattista, mutta johon nyt voin enää viitata pelkkänä yksityisasiana. Asianomaiset ovat saaneet ilmoituksensa tapahtuneesta ja tapahtuvasta. Olen pitänyt siitä huolta.

Niin, katsohan. Ajattelin pitää hahmoni hengissä, antaa hengittää, vaikka toisinaan kiivaasti tai tupakan suoman nautinnollisen katkonaisuuden kautta. Voi tietenkin olla, että ajanoloon siinä menee henki. Tärkeintä on, että henki on kuitenkin nyt tallella - tai sanoisinko, että se on liikkeellä. Hahmoni tiedostavat henkensä tällaisina iltoina kun suokukat puristuvat sormieni välissä värikkääksi ja tuoksuvaksi palloksi.

Esimerkiksi mustapukuinen mies on ehtinyt jo pitkälle. Hän on noussut pikajunaan ja matkustanut kauas sinne missä merenrantaan käy yltiöpäinen tuuli ja laakeat aavat avautuvat hänen eteensä kuin tarkoitetut hänen hengelleen.

Hän muistuttaa minua jostakin. Tulen levottomaksi, ellei hänestä pian kuulu. Tiedän, että hän on hengissä. On ollut ja tulee olemaan. Ei unohdeta tätä nyt. Hän pyytää minua pysähtymään. Minä pysäytän kameran, punainen valo linssin alta sammuu.