Kerrostalo II

mikä on tämä singulariteetin pieni ylpeys, olen laskenut kuinka monta päivää sitten minun
olisi pitänyt olla tässä jo aiemmin ja kuinka minä tunnen nyt hänet niin lähellä kehää,
itseäni etten koskaan selkärangan nikamat todistavat vain kehoni ei se muutu
paperiksi koskaan olen lähellä kuolemaani ja pyydän vain sen verran että voin

toivoa huomisesta jotain muuta, hämmentynyt
jean de arc, art deco takkinsa kaulukset
maito on sulaa kaduilla ja valkoisissa housuissa
mies tanssii enkä minä pitkästy kuinka kuolleet runoilijat

korvani juuressa kertovat mikä on oikein
ja hyvää ja niin minun on nähtävä koko elämä

jatkuvassa hengenvaarassa kuin olisin unohtanut syödä
tai seistä suihkulähteen alla kauan ei se ole mikään salaisuus
että minä olen rakastanut miestä jonka kasvoja en voi enää piirtää
enkä minä tee tätä naurattaakseni häntä vaan näyttääkseni hänelle

autojen äänet kadulla, mikä itku minua myöhemmin seuraa
kuinka syvissä vesissä minun kyynelieni suloinen liemi,
mikä sorapolku ohjaa takaisin rantaan, kivet sileitä ja karheita pinnan alla,
luonnon veistoksia: ei minun kannata hyvästellä kokonaista maailmaa,
ei sitoa käsiäni silkkisillä naruilla, ei yskänlääkepullo pöydällä kerro

kuin vastalääkkeiden riittävyydestä. pedot kun minä olen niin käskenyt,
olen häätänyt ulvovat koirat luotani ja irrottanut hyönteiset vihreästä verkosta,
minun ääneni, sielu,

minkä unohtumattoman kohtauksen olen järjestänyt puistoon
enkä kertaakaan ole katsonut kellosta aikaa, minun on kerrottava kaikki
yksiselitteisellä tavalla, kuuntele minä olen yksi

eikä mistään tule mitään ellei joku kerro vastauksia ikuisuuden kysymyksiin:
mikä tämä on, violetti pallo häviää ilmaan ja kietoutuu sumuverhon sisään
mikä utopian julkeus, jakavan ja jatkavan klassisen rakkauden hattararomantiikka,

ihmiset kaukana minusta kuin minä kaukana heistä, oi mikä kauhea sairaus,
ja kuolema on jäänyt olkani taakse, tyttö voi vaan antaa kätensä