Illallinen

Illassa valkoista aavaa jatkuu kilometri kilometriltä suuriin kaupunkeihin asti, joissa en ole. Puhunko siitä missä en ole. En missään tapauksessa ole menossa mihinkään. Kaupunkien valot täplittävät yötä, joka laskeutuu. Verkkokalvopallot, yksinäiset vaeltajat, valehtelijan ja todenpuhujan, raskaat luomet ja viimein ripset, joilla on tuhkaa ja lunta. Puhunko nyt sodasta. Yksinäinen nainen korkeassa huoneessa valkoisessa kivitalossa punaisella kankaalla on ajatellut vapautta. Vapauden tutkiminen ja toteuttaminen on hänen elämäntehtävänsä. En tarkoita taloudellista vapautta, rahasta puhuminen saa pään särkemään, painettujen kirjojen suorat rivit virnistävät ja sanovat, ettei mistään tule mitään ilman kuumaa maitoa. Mitä tuleekaan hänen tiehensä, hänen miehensä tiehen, miehien, useiden kauniiden ja paljasselkäisten, silmät suurina, typerät silmät, jotka tuijottavat tai kääntävät katseensa pois, kutsuvat silmät, silmäävät avoimeksi levitettyjä valkokankaita, silinterihattuja, banaaleja latteuksia (eat a banana, save your day) -
silloin kun nainen katsoo taltiointeja Irakin sodasta.