Tunteita. Kyse on välimatkasta. Mitä kauempana
olen, sen parempi.

Linnunpoika metsäpesässä tuijottaa minua mustin silmin

Sinä pyydät minua antamaan sen pois. Ei ole varaa pitää sitä, tämä on sille huono koti, se nyt vain ei mahdu olemaan täällä. Nämä ovat sinun syitäsi. Mutta miten minä antaisin pois jotakin, joka katsoo niin kauniisti minuun, saa minut aina itkemään ja merkitsee minulle vähintään yhtä paljon kuin riippumattomat tähdet? Se ei pelota minua, mutta minua pelottaa menettää se. Ehkä minä en voi tehdä sitä onnelliseksi, ehkä minä olen sille jokin ohimenevä vaihe, jonka se ymmärtää myöhemmin. Ei, ei! En suostu sellaiseen. On lapsellista ja imelää ajatella sellaista niin, voisin aivan yhtä hyvin nauttia liikaa vaaleanpunaisia makeisia. Taas minä itken. Hyvä Luoja, mihin minä vielä joudun. Se ei tarvitse minulta paljoakaan. Mihin minä sen laitoin? Kai se jossain on. Meni itse. Poissa silmistäni. Ei se ole kuitenkaan poissa mielestä, vaikka rastapäinen laulaja on väittänyt niin. Minä olen hieman turvaton ja toivon, että se tulisi ja lohduttaisi.

Maan halki
matkalla kieleen.

Yllätyn voimastani.

Mistä kertovat palavat kirjeet?

Aaltoilevat hiuksesi, täyteläiset huulesi,
kasvojesi kaarteet, ilmeikkäät kulmakarvasi,

nouseva siittimesi, karkeat jalkapohjasi,
pianistinsormesi, kapeat silmäsi,

näkösi, älysi,
tunteesi, toiveesi.

Kaikki sinun. Kaikki pyhää.

Kuinka paljon siitä on totta? Kysyn, totta?

Omistettu kuvataiteilija Jani Kuivajärvelle

Minä olen tässä tyhjässä asunnossa monetta viikkoa. Kukaan ei ole käynyt sinun puolellasi, huoneessasi, sinne ei ole asiaa. Se on sinun huoneesi, ei minun. Musiikkikokoelmasi lepää hyllyssä ilman kuuntelijaa, kukaan ei herää keittämään kahvia ellen minä. Ymmärrän tämän eräänlaiseksi lähdöksi. Voi olla, ettet tule takaisin. Syksyllä oli pimeää ja sinä pidit minua pienenä poikana. Nyt huoneesi seinällä roikkuu kuva vauvasta, jolle on tussattu myöhemmin Hitlerin viikset. Tiedätkö, en osaa sanoa ikävää ikäväksi sinun tapauksessasi. Olet saanut haluamasi, minut hiljaiseksi ja tämän asunnon. Maitosi on homehtunut jääkaappiin ja omenat pöydällä kelmun alla muuttuneet mustiksi. Kuinka kauan olet ollut poissa? Avaamattomat kirjeet keittiössä kasvavat korkoa, puhelimesi ei vastaa. Sinä olet mennyt sinne missä tähdet riippuvat matalalla ja järvensini heijastaa taivasta.

Keksiä koko olemassaolonsa

Eikö se riitä, että olen? Olen olemassa, istun tai seison tai miten tahansa. Minusta on hullaannuttavaa kävellä ja nähdä pilvet, jotka muodostavat eläinhahmoja korkealla saavuttamattomissa - tai kuinka lentokone viistää pääni ylitse ja minä näen sen. Muistan ajatelleeni olemista useina öinä kun olen valvonut ja miettinyt mitä viedä uneen mukanani. Olisi vähättelyä väittää, että pelkkä oleminen saa minut kyllästymään. Tietenkin, tietenkin oleminen saattaa toisinaan tuntua tuskallisen pitkästyttävältä. On tietenkin mahdollisuus olla ei-olemassa, mutta sen ajatteleminen vaatisi pitkäkestoisia ratkaisuja, joitakin käytännön järjestelyjä ja muutama sata sivua perusteltua tekstiä olemisen vaihtoehdosta, ei-olemisesta. Ja silloinkin palaan takaisin olemisen ytimeen. Olla olemassa tai olla kuollut. Kaipa kuollutkin on olemassa, ainakin materiana kunnes ruumis hajoaa tuhkaksi ja tomuksi. Ja pilvet, ne ainakin ovat ehdottomasti olemassa, vaikka niiden tahdosta en menisi paljoa sanomaan. Tuollakin, tuolla on pieni pilvihevonen, joka laukkaa taivaankantta kuin eilistä ei olisi. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että asentoni on varsin miellyttävä sellaisena kuin se on, mutta tietenkin sen muuttaminen johtaisi siihen, että muuttaisin ajatteluani. Kirjat pölyyntyvät, pöytä pölyyntyy eikä täysi arkku ole koskaan niin pitkään ruumishuoneella, että ehtisi pölyyntyä.

Haluan lähteä illalla ulos
lavuaari on täynnä vaahtoa
kuin aallonharjalla
pukeudun kuin filmitähti
yksi yksinäisistä,
maailma ei häviä mihinkään,
en minä maailmasta
[jonka sinä olet (meille) kuvitellut]
tässä minä olen lähdössä
kuin Tuhkimo
ulko-ovella kysymässä
ovatko keittiön levyt varmasti kiinni,
ettei koko asunto pala ja oikeastaan
samalla koko kerrostalo (kerrostalo I, II ja III)
tulen pikkutunneilla takaisin
jos tulen

Sinä kirjoitat,
minä kirjoitan.

Niin Toinen
ei katoa toiselta koskaan.

Kuljen runo kädessä kaupungin pääkatua,
piano on viritetty ja soi, kaikki
täysi musiikkia
vieraassa maassa,
jonka kartalle minun on

Kuvittelet uuden menneisyyden, hahmo kerrallaan kaikki muistot muuntavat muotoaan ja saavat uusia merkityksiä. Aivan, sinä et ole koskaan ollut kapteeni tai huiskuttanut hyvästejä kannella. Silti sinä olet tehnyt sen, kun istut alas ja kirjoitat niin kuin se on. Kirjoitat jopa kamman, johon hiuksesi jäävät muistoiksi. Mitä minä niillä teen. Huoneistossa on 50-luvun tunnelma, peiliovet ja ikkunat auki länteen. Et ole koskaan kulkenut huoneita lävitse ja puhunut itseäsi pyörryksiin. Ja silti olet tehnyt sen. Niin kuin avaat kirjan ja suljet sen.