Satu laululinnusta

Keskiyöllä tähdet puhkaisivat taivaankannen kuin pienet nuppineulat. Oli pimeää ja ilma oli kirpeää hengittää. Taivaalla lensi suuri kaunis lintu, siinä oli punaista ja turkoosia. Sen hienot höyhenet kimmelsivät kuun ja tähtien katsoessa ihmeissään. Se lauloi valittavaa lauluaan lentäessään yli kylien ja kaupunkien. Lintu ei voinut pysähtyä. Se lauloi jokaiselle avaruuden alla. Sen valitus oli syvää ja ikävää, se kumpusi sydämen salatuista holveista. Sen täytyi jatkaa matkaansa, jotta se aamunkajon tullen saattoi käydä lepäämään omaan pieneen soppeensa.
Aamu värjyi vesivärisävyiksi horisonttiin. Linnun oli aika piiloutua niin hyvin kun se taisi. Siinä se oli jo mestari. Lintu osasi palata kenenkään huomaamatta. Se asettautui paikoilleen ja alkoi vavahdella. Sen keho muuttui toiseksi. Se sai ihmisen jalat ja kädet ja pään. Sulat putosivat tuuleen, tuuleen, jota se palvoi jokaisena yönä. Siipien tilalle puhkesivat pienet kädet, selkärankaa pitkin kulki väristys. Pyrstö putosi pois noin vain.
Linnusta tuli pieni ihmislapsi. Vakaa maa jalkojen alla tuntui turvalliselta pienten varpaiden alla. Päivällä aurinko paistoi ja lapsi saattoi mennä leikkimään toveriensa kanssa. Lapsi saattoi katsella äitinsä kauniita kasvoja pitkään ja hartaasti. Hän pystyi unohtamaan ikävänsä, jonka jokainen yö hänelle paljasti. Yhdeltäkään hän ei voinut kysyä miksi hänen täytyi muuttua ja täytyisikö hänen aina, elämänsä viimeiseen päivään saakka muuttua kirjavaksi laululinnuksi jokaisena yönä. Mieluiten hän jäisi yhteen olomuotoon ikuisiksi ajoiksi, aina tästä hetkestä siihen kun avaruus kuluisi puhki.
Päivien lempeässä valossa hänellä oli aikaa katsella ympärilleen ja kysellä. Hän näki kaiken ympärillään kovin pienenä, sillä oli tottunut katselemaan niin korkealta. Maankamaralla ilmavirta ei heitellyt hänen pieniä raajojaan. Hän kulutti aikaansa kertomalla tovereilleen satua linnusta, joka lensi öisin taivaalla ja jota kukaan ei tunnistanut. Lapsi kertoi huikaisevista paikoista, jotka lintu ohitti matkoillaan. Hän kuvaili kaukomaita ja maailman nähtävyyksiä. Hän kertoi kuinka lintu näki auringon ja kuun ja tähdet niin läheltä, että olisi saattanut hipaista niitä siipiensä kärjellä.
Jälleen yö ripusti siivet lapsen selkään ja sammutti päivän kirkkauden pois. Lintu kohosi ilmaan ja lauloi loputonta lauluaan. Sen yksinäisyys oli niin suurta, että se meinasi pakahtua. Sen laulu värisi kaikilla tunnetuilla ja tuntemattomilla kielillä, mutta kukaan ei voinut sitä ymmärtää. Suuntaa sen ei tarvinnut kysyä, olihan se vapaa lentämään minne tahansa. Se kaarteli pilvenhahtuvien lomassa. Toisinaan joku saattoi nähdä sen ja jäädä hämmästelemään. Sattumalta tähti lensi linnun ohitse. Sen kiito oli valtaisan kirkas, se oli kuin tulenleimahdus pitkässä pimeässä yössä. Se kuitenkin haipui pian pois. Vaan ohikiitävässä välähdyksessä se kertoi linnulle salaisuuden, johon lintuparka oli itkien etsinyt vastausta öiden kaikilta kulmilta. Se ymmärsi. Tähdenlento huojensi linnun, antoi sen siipiin voimaa ja rauhoitti sen värjyvää ikävää. Linnun täytyi mennä ihmisten uniin ja lohduttaa niitä, jotka öisin valvoivat. Sen täytyi laulaa kunnes ihminen ymmärtäisi miksi se laulaa.