Toivottaa hänet tervetulleeksi yksinäisyyteensä.

Variaatioita

Kadulla oli mies ja musiikkia.
Mies oli musiikkia ja kadulla.
Mies kadulla oli musiikkia.

Mies oli musiikkia.

Huomautus

Tämä blogi on luonnoslehtiö, ja ennen kaikkea juuri sitä. Tekstit ovat paikoin vanhoja, paikoin uusia, mutta harvoin viimeisen päälle hiotussa muodossaan. Yleensä pyrin spontaaniin tekstiin, sillä haluan säilyttää tässä blogissa nimenomaan sen uutuudenviehätyksen, jonka vain luonnoksessa pystyy säilyttämään. Lisäksi osa teksteistä saattaa vaikuttaa liian henkilökohtaisilta, mutta olen päättänyt kuitenkin pitää blogin avoimena enkä suojata salasanalla. Tämä on elektroninen luonnoslehtiö.

Vain muistelet

Korkeasta valkoisesta kerrostalosta eräässä kaupungissa ikkuna kaupunkiin, näen metsän vihreän reunan, korkean silhuetin ja tornin. Talo on lähellä satamaa. Tahdon hänestä laulun kun unohdus poistaa hänet. Aamuseitsemältä hän kävelee pysäkille. Kirjoitan tuhat kirjettä. Lähetin kolme tai kaksi. Kerron rakkauteni minä minusta minuun, hänestä enemmän kuin itsestäni. Katson häntä aamun ruosteissa auringossa. Aurinko on peltinappi. Ihmiset merkitsevät muurahaisia kun juon mustaa kahvia. On valkoista ilmaa, pilvenhattaroita. Kuolleet miehet eivät herää henkiin edes kirjailijan tahdosta. Hän kertoo minulle tarinoita, mutta vastaan aina kolmella sanalla: minä rakastan sinua. Hän kertoo matkoista Keski-Eurooppaan, vatsatanssijoista, liettualaisista radiotoimittajista lasipalatsien toimistoissa. Pupillien mustat kaivot saavat minut pysähtymään. Minä poltan vihreää tupakkaa ja kuvittelen, että olen toinen. Hän asuu kaksi kerrosta ylempänä. Koputamme patterin valkoiseen kohinaan koputuksia kop kop kop, kop kop, kop kop. Se on meidän merkkimme: yhteinen salakieli. Hän tulee minun luokseni kun pelkää pimeää. Avaan aina oveni. Hän soittaa ovikelloa kolme kertaa päivässä. Odotan soittoa. Jos hän ei soita, minä en olemassa. Poltan vihreää tupakkaa ja kuvittelen, että olen toinen. Tupakan kärki palaa filtteriin. Tupakka putoaa kahden sormen otteesta maahan niin, että oranssit kipinät kaikkiin ilmansuuntiin tekevät kauniin alastulon. Parvekkeelta näkyy oksiin ripustettu vihreä sanko. Kuu ei pudonnut taivaalta, vaikka makasin ikkunan alla katsomassa avaruutta. Talven pakkaset ovat kovia. Kasvoille katkenneet verisuonet muodostivat kuvioita. Hänen nimensä on Kuu. Hänellä on käsivarressa kolmisilmäinen pieni jumala. Timanttineula kuluttaa vanhoja vinyylejä puhki levylautasella. En ole koskaan pelännyt lintuja. Mustat linnut lentävät aurassa ulkomaille. Linnut ovat vapaita jos se tekee oloasi mukavammaksi. Punainen sohva on valkoista seinää vasten, yhdeksänruutuisessa peilissä on Rimbaud. Katson kasvojani ja leikkaan hiuksiani ja revin niitä irti ja ne ovat mustat. Saksien hopeisilla terillä leikatut tupot lattioilla kasvoivat aina takaisin. Mies on nuori ja kaunis, seinällä Van Goghin olkihattu. Hän soittaa mustista kaiutinlaatikoista itämaisia filosofioita. C-kasettien nauhat pyörivät. Kysyin voinko uskoa mihinkään. Rauhoittava ääni kertoo jumalista. Hänen ystävänsä kantaa muovikassissa toisia kenkiä. Hän pesee ruumiini rosmariinisaippualla. Hän soittaa hopeisia meditaatiokelloja. Valokuvat ovat ylivalottuneita. Käytävä minun huoneestani keittiöön oli pitkä ja laitosmainen. En minä ole enää teinityttö: en maalaa punaisella vesivärillä ikkunalasiin: I served my head on a plate. Silloin ajattelen auringonkukkia, kehäkukkia, punatiilisiä kerrostaloja talven tuulessa. Lumihangessa jalanjäljet eivät ole ajattelun jälkiä, vaan minun tehdä tilaa toiselle tulla. Tämä on pitkä tarina: kerron monta vuotta. Ei eilistä voi kertoa niin kuin se on: olisi ollut parempi yksin, yhdessä on pitkä matka siihen kuinka pidän pääni tummansinisen talvitakin kauluksessa, hengitän siihen ja itken mattotelineellä. Maa on pieni, merenkulmasta voi pitää pyykkipojalla jos hän ei kävele kanssani merenrantaan. Meribiologi tekee mittauksia jäällä, jää kantaa, ei se ole heikkoa. Tahdon puhua oleellisesta. Ovet on suljettava ennen kuin tapahtuu mitään sen pahempaa. Kaksi on vaikea numero, minä en osaa nukkua pimeässä jos pelko tulee. Tämä on pyhää naurua, missä sinä olet, kuinka sinä voit, mitä minä olen tehnyt, ei ole pahuutta, ei näkyvää pimeää. Vuosikymmeniä vanhat tapetit rapisevat. Minun on hallittava suuni, kahdella kädellä pidän kuvioidusta lasista. Juon pohjaan asti, vaatteet ovat vuoristo lattialla. Kirjeen olen jättänyt päiväämättä, olen puhunut universaalista rakkaudesta, kertonut vuodenaikojen vaihtelun aurinko taivaalla täysi. Jotakin on tapahtunut, Ithica, Egyptin pyramidit, kissan havaintomaailmaa kiinnostavampi on ihmisen: kuinka paljon sinä näet minä näen. Hän on kuvitellut minut, meidän puheemme, miksi hän haluaa tehdä minusta suhteellisen, mihin tämä rakkaus on kirjoitettu. Mies on kaunis, minua kauniimpi, Baudrillarin hypnoosilaseissa. Minä kerron miten olen muuttanut vuosi kerrallaan kaupungista toiseen paetakseni jotakin – ja miten pakeneminen on yllätys; voin katsoa elokuvia, joissa on kauniita maisemia. He lähettävät maisemapostikortteja. Pienellä käsialalla on kirjoitettu korkeintaan tervehdys. Minä olen aina alussa. Mutta minä en ole siinä kaupungissa enää, eivät junat kulje tähän aikaan yöstä hänen luokseen eikä hän näe minua kun hän katsoo peilistä silmiään, joissa pupillit pienevät kuin nuppineulat, laajenevat mustiksi kaivoiksi, lohduttomat. Minä en ole hänen luonaan. Minä olen tässä. Hengissä oleminen on ihme.

Unikankare

Runojani Unikankareessa

Tanssi tanssilta

Selkärangan skolioosi huojuu tuulessa, jalat väsyneenä tärisevät,
henki vaivoin kulkee tupakkakeuhkoissa, niska kantaa pään
ylpeänä kuin kruunua.

Vanitas & Veritas

Siemaus mustaa kahvia, toinen, tämä on täyttä, todellista ja ikävystyttävää. Mutta vain tottakin todempi on tosi, joka palaa hänen nähneissä silmissään kun hän hioo lausetta. Pöydänpinta on tummaa puuta, tuolit valkoiset mustiinpukeutuneen istua, aika mataa. Satoja silmäpareja. Kolme ja puoli tuntia minun lähdöstäni hänen luotansa, surullista kuin roikkuvat muusat. Kirjoitanko minä nyt pöydälle, joka tarjoaa alustan kirjoittamiselle? Onnetonta, sanalla sanoen. Miten niin suuren rakkauden voi pukea aamulla päivän asuun ja päästää jalkakäytäville? Se on enemmän kuin ihmisikä, paljon puolta vuosisataa enemmän, sillä kaikessa naiiviudessaan se on ikuinen palava tuli. Ehdottomuus on elinehto, hengitettävä ilma. Olla ehdottomasti rakastunut, elävä ja kuoleva. Olla täysi kuin kaasuvalo pimeässä, räjähtävä tähti avaruudessa, olla täysi kuin mikä tahansa, joka ansaitse elää. Nämä surulliset päivät... Jos voisin vain kirjoittaa koko kaupungin, mies kantaa kerberoita. Yhtä hyvin voisin odottaa asemalaiturilla junaa, joka ei tuo minua eikä sinua. Muste kiiltää, varisensulat illanvalossa, kuulutukset kaikuvat yli aseman. Hunnutetut naiset kantavat lapsensa, seuraavat miehiänsä. Minä odotan junaa, joka on viimeinen eikä varmasti tule. Kuulen askelten kaiut, raskaat askeleet ja musiikin, jota joku kuuntelee liian suurella volyymilla korvalappustereoista. Olen hänen kanssaan merenrannassa, mutta en sinun kanssasi, vaan hänen, jonka lauseet muuttuvat pian historiaksi ja jotka luet nopeammin kuin avaat kirjekuoren vieraassa maassa ja minut. Niin kulkevat nainen, jolla on nuttura korkealla päälaella ja mies muovipussi kädessä on kuin kantaisi pientä eläintä ja kerron, ettei siitä ole edes vuorokautta kun lähdin asunnosta ja tulin kadulle. Tämä on se hetki, jonka muistan. Ehkä tahdon vain jäätyneen aavan, joka aukeaa junanikkunasta kuin valkoinen lakana. Keltainen paita, sininen paita ja punainen paita, kaikki ne kävelevät kohti ovia ja portaita. Miten mahdotonta, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kuvitella. Kuukaudet vai tunnitko minua riepovat. Jokin kuitenkin riepoo, pyykkinarulle ripustetut kukikkaat lakanat. Tämä päivä on pitkällä ja pitkä.

Tämä on ehdottomasti huone. Naisen, kaukoputkella tähdistöjä.
Tämä on ehdottomasti huone, valkokangas erään seinän. Ikkunan lähellä
katseenkohteena nyt, huone ei ole järin suuri. Pettymys on kirosanoja
suositumpi sanavalinta huoneessa ja etenkin sen ulkopuolella.
Huone tila ja juuri siksi minua. Niin kuin katsoisin esiintymistä. Mutta
ei vapauta vastuusta. Tulee huomata kukkivat kirsikkapuut,
tähdistö kaukoputken suurentamana. Tämä on ehdottomasti huone.
Tämä on ehdottomasti huone.

Miten minä istun
polvistuneena avaruuden
edessä, avaruus
mustaa ainetta / aineetonta,
sinä kiellät minua,
kolmesti, kuka koputtaa
ovellasi, miten minä
odotan niin kuin
lähtöäni, sinun puheesi
minun lauluni nuotti,

huulien mahlaa, tästä en luovu.

Kolme lusikallista sokeria
pienellä hopealusikalla
Galan valokuva
hahmo aamun kaunis
soihdunkantaja
pöydällä kuivattua tupakkaa

Mitä tapahtuu todelle? (tribute electro remix)

Yksinäinen sunnuntai puhuu tyhjyydessä
todella on yritetty sanoa ennen
ja tänään "pitää paikkansa" vain tässä
häviävässä hetkessä n määrä todellisuutta elää,
kuolee, muodostuu ja tuhoutuu
on ilmiöitä (ja kriittisiä ilmeitä), esimerkiksi
paniikkikohtauksia, musiikkivideoita,
mielisairaalapotilaita, valaistuneita,
piipuista pakenevaa kiemurtelevaa savua,
kirkonkellonlyöntejä merenrantakaupungeissa,
yleisiä tabuja, hyviä trippejä, ihan flippejä,
tupakkapeltoja, suojelualueita,
kahvia vai teetä,
keskoskaapeissa vastasyntyneitä, merkkihenkilöitä,
ideoita ja intohimoisia ideoita,
varkaita, pellejä, ruhtinaita, pummeja, teuraseläimiä, hautajaissaattueita,
muuttolintuja, ulkomaanmatkoja,
sydämenlyöntejä, ei taide
kuulu todellisuuteen jos ei
tapahdu todella, kaikki palautuu
mielikuvituksellisen pisteiden pitkään rivistöön
rivien poikki ja merkitsee kierrättämistä ajatusten energiaan,
fysiikanlakien vuosituhatangstiin, ajasta riippumattomaan alkulähteeseen

Luontorunon pateettisuudesta

Kuukaudet pitkät päivät yöt pimeitä
kuin yötä varten kuulen kuinka
joutsenia on kaikkialla valkoisia siipiä
lahdelmien jäät ovat sulat, sula vesi virtaa
tämä kompositio on rajattu
kuva minulle annettu, minä en ottanut kuvaa
vanha filmikamera kaulassa jokapaikassa
rakastuneita ja rakastettuja, kuin muistot
yhdessä tämä kaikki tekee tunteelle tilaa
tila on yö ja yö on pimeä huone, minun huoneeni,
johon on jaettu kutsuja kevään tulla, kaikki merkit
on laitettu esiin, liike paljastaa tarkoituksen
kuinka hän seisoo edessään kokonainen maailma,
mikä maailma ellei merkityksen, tupakanhaikuja
takapihalla, aurinko kastaa lampeen, vesi huuhtoo
kaiken mistä kirjoitan ja olen, olen tässä, olen osaksi
jotakin, filminauhaa kuin helmiä, helminauhaa
ensimmäiset kukat puussa, johon kehrivät silmut

Hiljaa virtaa veri vain.

"Sinussa on ihmisenkokoinen ikävänpaikka",
arpi tai mustelma, ajankuilu mustaa merta,
tila täynnä tyhjää, josta on näköala
sydämen avaruuteen.

Kuva kuvassa

Kaupunki hohkaa sateisen kujan merta kohti
hän ei ole täällä, hän tekee kuvia huoneessaan
odottaen seuraavaa askelta
tietää mihin se mahtaa johtaa
akrobaatti ajattelee nuoran olevan leveä
eikä putoa, siihen ei ole mahdollisuutta
ei ole verkkoa
punaiset samettiverhot kahisevat
paljetit taittavat välkähdykset kimalteiksi
vaikutelmat näkyvät penkkiriveihin
yleisö pidättää henkeään,
huokaa
tyttö asettaa ensimmäisen kerran jalkansa
rimalle metrien korkeudessa
hän on kaupungin yläpuolella
ryhti on suora
linnunluiset olkapäät kantavat pään painon
varpaat kietoutuvat tarkoin nuoran ympärille
näkymätön marionetinlanka nousee
tytön takaraivolta
nuora on korkealla
lanka korkeammalla
yleisö haukkoo henkeään
tunnelma tiivistyy
aina voi pudota
se on mahdollista
hän tai pelkääjä
plyysi-istuimelta
tyttö asettaa kätensä tasapainoon
niissä ei ole höyheniä
hän pääsee puoliväliin
pysähtyy, katseet kohdistuvat
spottivalon valkoiseen pilkahdukseen
tyttö tekee arabeskin
seisoo paikoillaan
hymyilee
katsojat ovat sanattomia
viimein he ovat hiljaa
nyt kukaan ei saa liikahtaakaan
hetki on tässä: tyttö on nuoralla eikä putoa
hän laskee molemmat jalkansa
hapuillen kohottaa kätensä
bravuurin jälkeen
odottamaan kiitosta
aplodit kantautuvat korvista korviin
sulavin liikkein hän astuu seuraavan askeleen
katsoja miettii miltä tuntuisi olla noin korkealla
voisi pudota suoraan sahanpurujen keskelle
halkaisten kallonsa näyttämölle
tyttö katsoo kaukaisuuteen
vastapäiseen verhoon
seuraavaan kultaiseen kaiteeseen
sen ohi kaukaisuuteen
hän ottaa uuden askeleen
sirkusteltassa lemuaa hiki
tottumattomien jännitys tiivistyy
eräs kriitikko kyllästyy
kääntää jo katseensa pois
mitään kiinnostavaa ei voi tapahtua
esitys on nähty jo satoja kertoja
hän voi vain selviytyä
mutta ei ole turvaverkkoa
tyttö näkee silmissään olemattoman maan
varomattaan hän unohtuu
uneksimaan
taivaalla ei ole rajoja
eikä maahan ole määriteltävissä olevaa matkaa
tyttö askeltaa harhaan
hän horjahtaa
yleisö kohahtaa
varpusparvi nousee lentoon
pihalla
meri kuohahtaa
kaupunki pysähtyy,
hän piirtää viimeisen viivansa
ja sulkee luonnoslehtiönsä.

Aurinko, tuo ruostunut peltinappi otettiin
taivaalta kämmeneen ja katsottiin kauhistunein ilmein.

Rakastajani, iho mätänee ja tippuu pois.
Ei se ole sen kummempaa kuin nähdä
kaiken rajallisuus; imperiumien kaatuvan.

"Sinun silmäsi päästävät auringon sisään..." "...Tule tänne, voin rauhoittaa sinua..."

Yksijalkainen tyttö ui
allas täyttyy kyynelistä

F-sana (quote cut-up) / "feminism - the modern day F-word"

"Never let a hand hold you, hold you down"

Kuin tulla täydeksi itse että naiset ovat ihmisiä
intention täydellisyys avoimia pimeydessään vaihtoehto masokismille
koska olen nainen olennainen kokonainen vartaloni on instrumentti
opettaa miehiä itkemään todellisuuskuvia mitä hän voi tehdä
lady on asenne mahdotonta olla kaikkea kaikille ei ainoastaan seksiobjekti
ja hymyä ansaita seuraukset kuinka vahva hän on
tehdä se mikä täytyy hän katsoo kaukaisuuteen maani on koko maailma
sinä itse olet kaikki mitä on sytyttää kynttilät kunnioitus
tarvitsee omatunnon sukupuolten sisällä ei-välissä päässäsi