Toivottaa hänet tervetulleeksi yksinäisyyteensä.

Variaatioita

Kadulla oli mies ja musiikkia.
Mies oli musiikkia ja kadulla.
Mies kadulla oli musiikkia.

Mies oli musiikkia.

Huomautus

Tämä blogi on luonnoslehtiö, ja ennen kaikkea juuri sitä. Tekstit ovat paikoin vanhoja, paikoin uusia, mutta harvoin viimeisen päälle hiotussa muodossaan. Yleensä pyrin spontaaniin tekstiin, sillä haluan säilyttää tässä blogissa nimenomaan sen uutuudenviehätyksen, jonka vain luonnoksessa pystyy säilyttämään. Lisäksi osa teksteistä saattaa vaikuttaa liian henkilökohtaisilta, mutta olen päättänyt kuitenkin pitää blogin avoimena enkä suojata salasanalla. Tämä on elektroninen luonnoslehtiö.

Vain muistelet

Korkeasta valkoisesta kerrostalosta eräässä kaupungissa ikkuna kaupunkiin, näen metsän vihreän reunan, korkean silhuetin ja tornin. Talo on lähellä satamaa. Tahdon hänestä laulun kun unohdus poistaa hänet. Aamuseitsemältä hän kävelee pysäkille. Kirjoitan tuhat kirjettä. Lähetin kolme tai kaksi. Kerron rakkauteni minä minusta minuun, hänestä enemmän kuin itsestäni. Katson häntä aamun ruosteissa auringossa. Aurinko on peltinappi. Ihmiset merkitsevät muurahaisia kun juon mustaa kahvia. On valkoista ilmaa, pilvenhattaroita. Kuolleet miehet eivät herää henkiin edes kirjailijan tahdosta. Hän kertoo minulle tarinoita, mutta vastaan aina kolmella sanalla: minä rakastan sinua. Hän kertoo matkoista Keski-Eurooppaan, vatsatanssijoista, liettualaisista radiotoimittajista lasipalatsien toimistoissa. Pupillien mustat kaivot saavat minut pysähtymään. Minä poltan vihreää tupakkaa ja kuvittelen, että olen toinen. Hän asuu kaksi kerrosta ylempänä. Koputamme patterin valkoiseen kohinaan koputuksia kop kop kop, kop kop, kop kop. Se on meidän merkkimme: yhteinen salakieli. Hän tulee minun luokseni kun pelkää pimeää. Avaan aina oveni. Hän soittaa ovikelloa kolme kertaa päivässä. Odotan soittoa. Jos hän ei soita, minä en olemassa. Poltan vihreää tupakkaa ja kuvittelen, että olen toinen. Tupakan kärki palaa filtteriin. Tupakka putoaa kahden sormen otteesta maahan niin, että oranssit kipinät kaikkiin ilmansuuntiin tekevät kauniin alastulon. Parvekkeelta näkyy oksiin ripustettu vihreä sanko. Kuu ei pudonnut taivaalta, vaikka makasin ikkunan alla katsomassa avaruutta. Talven pakkaset ovat kovia. Kasvoille katkenneet verisuonet muodostivat kuvioita. Hänen nimensä on Kuu. Hänellä on käsivarressa kolmisilmäinen pieni jumala. Timanttineula kuluttaa vanhoja vinyylejä puhki levylautasella. En ole koskaan pelännyt lintuja. Mustat linnut lentävät aurassa ulkomaille. Linnut ovat vapaita jos se tekee oloasi mukavammaksi. Punainen sohva on valkoista seinää vasten, yhdeksänruutuisessa peilissä on Rimbaud. Katson kasvojani ja leikkaan hiuksiani ja revin niitä irti ja ne ovat mustat. Saksien hopeisilla terillä leikatut tupot lattioilla kasvoivat aina takaisin. Mies on nuori ja kaunis, seinällä Van Goghin olkihattu. Hän soittaa mustista kaiutinlaatikoista itämaisia filosofioita. C-kasettien nauhat pyörivät. Kysyin voinko uskoa mihinkään. Rauhoittava ääni kertoo jumalista. Hänen ystävänsä kantaa muovikassissa toisia kenkiä. Hän pesee ruumiini rosmariinisaippualla. Hän soittaa hopeisia meditaatiokelloja. Valokuvat ovat ylivalottuneita. Käytävä minun huoneestani keittiöön oli pitkä ja laitosmainen. En minä ole enää teinityttö: en maalaa punaisella vesivärillä ikkunalasiin: I served my head on a plate. Silloin ajattelen auringonkukkia, kehäkukkia, punatiilisiä kerrostaloja talven tuulessa. Lumihangessa jalanjäljet eivät ole ajattelun jälkiä, vaan minun tehdä tilaa toiselle tulla. Tämä on pitkä tarina: kerron monta vuotta. Ei eilistä voi kertoa niin kuin se on: olisi ollut parempi yksin, yhdessä on pitkä matka siihen kuinka pidän pääni tummansinisen talvitakin kauluksessa, hengitän siihen ja itken mattotelineellä. Maa on pieni, merenkulmasta voi pitää pyykkipojalla jos hän ei kävele kanssani merenrantaan. Meribiologi tekee mittauksia jäällä, jää kantaa, ei se ole heikkoa. Tahdon puhua oleellisesta. Ovet on suljettava ennen kuin tapahtuu mitään sen pahempaa. Kaksi on vaikea numero, minä en osaa nukkua pimeässä jos pelko tulee. Tämä on pyhää naurua, missä sinä olet, kuinka sinä voit, mitä minä olen tehnyt, ei ole pahuutta, ei näkyvää pimeää. Vuosikymmeniä vanhat tapetit rapisevat. Minun on hallittava suuni, kahdella kädellä pidän kuvioidusta lasista. Juon pohjaan asti, vaatteet ovat vuoristo lattialla. Kirjeen olen jättänyt päiväämättä, olen puhunut universaalista rakkaudesta, kertonut vuodenaikojen vaihtelun aurinko taivaalla täysi. Jotakin on tapahtunut, Ithica, Egyptin pyramidit, kissan havaintomaailmaa kiinnostavampi on ihmisen: kuinka paljon sinä näet minä näen. Hän on kuvitellut minut, meidän puheemme, miksi hän haluaa tehdä minusta suhteellisen, mihin tämä rakkaus on kirjoitettu. Mies on kaunis, minua kauniimpi, Baudrillarin hypnoosilaseissa. Minä kerron miten olen muuttanut vuosi kerrallaan kaupungista toiseen paetakseni jotakin – ja miten pakeneminen on yllätys; voin katsoa elokuvia, joissa on kauniita maisemia. He lähettävät maisemapostikortteja. Pienellä käsialalla on kirjoitettu korkeintaan tervehdys. Minä olen aina alussa. Mutta minä en ole siinä kaupungissa enää, eivät junat kulje tähän aikaan yöstä hänen luokseen eikä hän näe minua kun hän katsoo peilistä silmiään, joissa pupillit pienevät kuin nuppineulat, laajenevat mustiksi kaivoiksi, lohduttomat. Minä en ole hänen luonaan. Minä olen tässä. Hengissä oleminen on ihme.

Unikankare

Runojani Unikankareessa

Tanssi tanssilta

Selkärangan skolioosi huojuu tuulessa, jalat väsyneenä tärisevät,
henki vaivoin kulkee tupakkakeuhkoissa, niska kantaa pään
ylpeänä kuin kruunua.

Vanitas & Veritas

Siemaus mustaa kahvia, toinen, tämä on täyttä, todellista ja ikävystyttävää. Mutta vain tottakin todempi on tosi, joka palaa hänen nähneissä silmissään kun hän hioo lausetta. Pöydänpinta on tummaa puuta, tuolit valkoiset mustiinpukeutuneen istua, aika mataa. Satoja silmäpareja. Kolme ja puoli tuntia minun lähdöstäni hänen luotansa, surullista kuin roikkuvat muusat. Kirjoitanko minä nyt pöydälle, joka tarjoaa alustan kirjoittamiselle? Onnetonta, sanalla sanoen. Miten niin suuren rakkauden voi pukea aamulla päivän asuun ja päästää jalkakäytäville? Se on enemmän kuin ihmisikä, paljon puolta vuosisataa enemmän, sillä kaikessa naiiviudessaan se on ikuinen palava tuli. Ehdottomuus on elinehto, hengitettävä ilma. Olla ehdottomasti rakastunut, elävä ja kuoleva. Olla täysi kuin kaasuvalo pimeässä, räjähtävä tähti avaruudessa, olla täysi kuin mikä tahansa, joka ansaitse elää. Nämä surulliset päivät... Jos voisin vain kirjoittaa koko kaupungin, mies kantaa kerberoita. Yhtä hyvin voisin odottaa asemalaiturilla junaa, joka ei tuo minua eikä sinua. Muste kiiltää, varisensulat illanvalossa, kuulutukset kaikuvat yli aseman. Hunnutetut naiset kantavat lapsensa, seuraavat miehiänsä. Minä odotan junaa, joka on viimeinen eikä varmasti tule. Kuulen askelten kaiut, raskaat askeleet ja musiikin, jota joku kuuntelee liian suurella volyymilla korvalappustereoista. Olen hänen kanssaan merenrannassa, mutta en sinun kanssasi, vaan hänen, jonka lauseet muuttuvat pian historiaksi ja jotka luet nopeammin kuin avaat kirjekuoren vieraassa maassa ja minut. Niin kulkevat nainen, jolla on nuttura korkealla päälaella ja mies muovipussi kädessä on kuin kantaisi pientä eläintä ja kerron, ettei siitä ole edes vuorokautta kun lähdin asunnosta ja tulin kadulle. Tämä on se hetki, jonka muistan. Ehkä tahdon vain jäätyneen aavan, joka aukeaa junanikkunasta kuin valkoinen lakana. Keltainen paita, sininen paita ja punainen paita, kaikki ne kävelevät kohti ovia ja portaita. Miten mahdotonta, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kuvitella. Kuukaudet vai tunnitko minua riepovat. Jokin kuitenkin riepoo, pyykkinarulle ripustetut kukikkaat lakanat. Tämä päivä on pitkällä ja pitkä.