Sana sanasta sanaan

2009-11-23T19:43:00.000Z

- Saanko kirjoittaa?
- Et.
- Saat.
- Et
- saa.
- Vatsaa.
- Vastaa.
- Vatsaa.
- Vastaa.
- Et.
- Saa.
- Saa et.
- Saat.

2009-11-16T09:12:00.002Z

Eräs mies vie minut ravintolaan,
matkalla on puutarha ja lyhty
ja mies kysyy miksi en kuuntele,
kuuntelen. Ravintolassa viini
on maistettu, kusen lasia,
viini on Sauvignon, mies saa
kuulla kuinka eräällä miehellä
on palaneet kädet.

2009-11-10T18:58:00.001Z

Näen tämän mitä se on, mitä mikään
kaikki minkä olen vuotanut ja minkä
minä sille voin, että joskus olen
humaltunut kuvastasi, ja erään
esimerkiksi linnan ikkunasta on
avautunut eräs kuten vaikka
huone, jonka talvi on jäädyttänyt
siihen minkä näen kuin metsäksi.

Pinnanalaista musiikkia

2009-11-09T15:11:00.002Z

Ehkä nainen,
joka kirjoittaa
sinfonian, kuulee
yön aplodit
ja aallot
täyttävät
pallean ja keuhkot.

Tänään

2009-11-06T14:37:00.000Z

Aamulla nousen toivomuksesta, niin etäisestä,
siniharmaa paita kun juoksen ovesta kohti sitä mikä on
ollut aina pois. Joutsen painautuu siipeinsä suojaan, vaan
usva ei ole sumua, ja etäisyys on tuhatvuotinen.

2009-11-03T13:06:00.000Z

How's act is not working, how's act is
what dialogue is the dialogue of sense
and sensitivity.

2009-10-31T22:17:00.003Z

Mitä mistään enää tulee: on hiljainen yö, minun ääneni ja sinun äänesi, tämä hiljaisuus, joka saa kaiken. Ilotulitusraketit räjähtelevät kuten Espanjassa, ehkä on pyhäinmiestenpäivä, yö, joka on toisessa maassa toista tärkeämpi. Miten mina elän enää, kahdessa maassa, kahdessa maailmassa, kahdella kielellä kun liha ja luu on vain pakeneva ja kaiken yläpuolella on sielu. Sielu, joka näkee kaupungista kaupunkiin, kaiken yli, museorakennusten porteilla.

2009-10-30T19:41:00.001Z

Tammat, hevoset ovat punaisia ja harjat kiiltävinä pakenevat aavikkohiekan yli keitaalta toisaalle. Voin eksyttää peilistä heijastuvan lasioven taakse niin itseni kuin varmuuskopion.

2009-10-29T19:39:00.002Z

Sydän saattaa lyödä.

(Nimetön), 2004

2009-03-04T00:36:00.001Z

2008-12-16T17:58:00.001Z

Vielä teen niin kuin pystyn.
Kaiken kirkkaaksi.
Nähdä, nähdä.

2008-11-19T17:53:00.002Z

Vielä tunnistat ääneni värin.

2008-11-04T16:59:00.000Z

Aina tosia kuin
murskaantunut kallo,
ruumiinavaus,
teuraasta laskettu veri.

Luonnos performanssiksi

2008-10-26T13:38:00.000Z

Lavalla on ainoastaan mikrofoni. Minulla on mukanani värikäs valikoima suuria ilmapalloja. Puhallan ilmapallon kerrallaan täyteen, noin seitsemän kappaletta. Otan ilmapallon kerrallaan käteeni, sanon mikrofoniin sanan (kuten "todellisuus") ja puhkaisen ilmapallon. Näin jatkuu, pallo & sana, kunnes kaikki ilmapallot on puhkaistu. Sitten kumarran ja poistun lavalta, täyden hiljaisuuden vallitessa.

2008-10-26T12:01:00.001Z

Minä olen täällä
kaukana kauan.

2008-10-26T12:00:00.000Z

Miltä tuntuu olla minä
sinun kasvojesi
edessä, olla minä
mitään kujeilematta
kun sinä

puhut rauhoittavalla
äänellä, tapahtuneesta
aivan kuin se olisi ollut
vain unta.

Sinun edessäsi
minä vapisen ja varjoni
värjyy kuin tottelematon
tyttö, ilmapallo kädessä.

2008-10-26T11:53:00.000Z

...tulevat
kuin näyt,
lause kerrallaan,
ilmiömäisinä.

2008-10-25T19:48:00.001+01:00

Minun tarvitsee vain tahtoa.

2008-10-23T15:17:00.001+01:00

Sateisella saarella orvokit kukkivat lokakuussa.

Ajatella sinut

2008-10-18T17:53:00.001+01:00

Yhdetkään kasvot eivät ole hänen kaltaisensa. Muistan yhä, kuin unesta, kuinka tutkin hänen nenänsä uljasta kaarta ja täyteläistä suutaan. Olen nähnyt paljon kasvoja, pakahduttavia, kyllä, kiertänyt maita vain löytääkseni taas kasvot, joilla lepäävät antiikin jumalten piirteet. Toisia niin tosia kasvoja en ole löytänyt kuin ampiainen istuisi poskella. Ja Luoja, kauanko minä olen tuijottanut vastaantulijoita häpeilemättä – vain löytääkseni kasvot, joiden takana lepää pieni maailma. Siihen maailmaan minä kuulun.

2008-10-18T16:54:00.000+01:00

Minä aistin katastrofit,
ne vetävät minua puoleensa,
ne tulevat luokseni,

maa järkkyy tai keittiösi
on tulessa
kun tulen illallisvieraaksi.

Sanoista kuvaksi

2008-10-17T13:24:00.001+01:00

Kristian on maalannut open mic-illasta taulun. On kiehtovaa kuinka olemasssaoloni runoissa ja hetkessä on muuttunut nyt jonkun toisen teokseksi. Käykää katsomassa.

2008-10-15T16:32:00.001+01:00

Mikä tapahtuu tämän taustalla

2008-10-13T14:56:00.001+01:00

Valkoinen avara tila,
valkoinen tyhjä tila,
suorat valkoiset linjat,
mustapukuinen hahmo.

Esityksen perusteet ja koreografia

2008-10-13T13:18:00.000+01:00

Ylös- ja eteenpäin. Liikkeelle,
olla liikettä, olla liikkeen muoto.
Tilantaju ja tilannetaju, olla hereillä, luottaa,
pelata pelejä, vastaanottaa ja kuljettaa.
Nauraa. Tehdä kovaa työtä,
avautua, olla paljas.

Äiti

2008-10-13T13:11:00.000+01:00

Katson äitini tapaa käsitellä hiuksiaan rullakihartimella. Hän kääntää taitavasti
hiustensa latvat ylöspäin. Samalla haarautuneet hiukset vetävät huulia
leveään hymyyn. Norkoilen ovenraossa.
Äiti kuuntelee puolella korvalla olohuoneessa käytävää keveää meteorologin
ääntä ilmatieteenlaitoksen ilmoittamasta sadekuurosta eikä pahastu.
Hän etsii lattialle pudonnutta hiuspinniä terävällä katseella.
Äiti konttaa lattianrajassa ja lopulta sormet nappaavat kiinni
hengettömän hiuspinnin. Hän tönäisee sen hienosti muodostettuun
kampaukseensa ja on valmis. Minä huokailen laittautumiselle,
niin kauniiksi hän on muuttunut kädenkäänteessä.
Seuraan häntä ulos. Hän nousee kepein askelin autonrattiin ja kääntää
avainta virtalukossa. Moottori hyrisee pehmeästi ja tunnen kuinka
pyörät ottavat sutia pihatiellä. Pääsemme nopeasti vauhtiin.
Olemme matkalla sukujuhliin toiselle puolen maata.
Sen tähden hän on ripustanut esiin parhaimman asukokonaisuutensa.
Sitä hän käyttää kymmenen vuoden välein eikä siinä ole varmasti yhtä
ainoaa ryppyä, niin tarkasti hän on käynyt jokaisen poimun läpi silitysraudalla.
Hän pysäyttää auton kahta kilometriä ennen määränpäätämme ja pukeutuu.
Sukkahousut eivät hajoa. Siihen hän on varautunut ohuilla muovihanskoilla.
Hän on häikäisevä. Minä tarjoan hänelle vielä kurkkupastillin, joka sulaa
hänen suuhunsa ennen kuin ehdimme parkkeerata ja nousta kerrostalon
kolmanteen kerrokseen.

Aistia tila, jossa ei ole

2008-10-08T15:13:00.000+01:00

Nainen pudottaa valkoisen hansikkaansa. Mies poimii sen hänelle. Nainen antaa miehen pyyhkiä ripsen poskelta pois. Mies saattaa naisen pientä puistotietä kotiovelle illan päätteeksi.

Rothkosta

2008-10-05T15:54:00.000+01:00

Tunne alkaa kirjoit-
taa kuvaa. Tietää
olevansa Jumalan
kaltainen, tuntea.
Ymmärtää raivon
olevan aina
surun ja surun
aina raivon saat-
telema. Tietää
Jumala historial-
lisissa siveltimen-
vedoissa tai vain
tuntea.

2008-10-02T17:52:00.001+01:00

Haluaisin potkia
taivaan tähtiä.

2008-10-02T17:46:00.000+01:00

Jumalani,
anna minun
rakastaa.

2008-09-28T16:09:00.001+01:00

Itkisitkö jos kuolisin?
Tulisitko hautajaisiini?
Laskisitko kukat?

2008-09-28T12:47:00.001+01:00

Paljon sileitä pikkukiviä, joihin voi kompastua.

Ulkomaanpuheluita

2008-09-27T17:30:00.000+01:00

Punaviinilasi, tai samantekevää, lasillinen kuitenkin. Ja niin sattuu olemaan päivä, ja päivällä päivän kasvot. Elektroa, retroa, samantekevää, pieniä tunteita kuin kesäheinällällä keikkuvallallalla heinäsirkallallallalla - ja kuolee sekin. Vain tämä kuva tästä kohti elämää, tästä vieraasta maasta, jonka kieli on valtava eläin, tulee lähelle ja huohottaa, ja minä irvistän ja nauran, annan omastani pois.

Coco Rosie: Terrible angels

2008-09-25T16:51:00.001+01:00

"If every angel's terrible
Then why do you welcome them
If every angel's terrible
Then why do you welcome them
If every angel's terrible
Then why do you welcome them
You provide the birdbath
I provide the skin
And bathing in the moonlight
I'm to tremble like a kitten
If blue eyed babes
Raised as hitler's little brides and sons
They got angelic tendencies
Like some boys tend to act like queens
Oh if every angel's terrible
Then why do you watch her sleep
You love to hear her sing
And wear purple eyes like rings
Well the flowers have no scent
And the child's been miscarried
Oh every angel's terrible
Said freud and rilke all the same
Rimbaud never paid them no mind
But jimmi morrison had his elevators
His elevators
He had his elevator angels
If every angel's terrible
Why do you hide inside her
Like a child in a skirt
The supermarket's loud and bright
And boy don't she feel warm tonight
Boy don't she feel warm tonight
Boy don't she feel warm tonight"

2008-09-24T18:04:00.000+01:00

Nainen: Äärimmäisen onneton. Sinä et tiedä mitään äärimmäisyyksistä:
mustista öistä pelkoa täynnä, ja pyhää pimeää houretta,
kuin olisi nukkunut liian kauan ja heräisi vain uudelleen
uneen, voimatta millään ravistaa harteiltaan
onnettomuuttansa kuin ensilunta.
Kuin olisi tehty erilaisista höyhenistä,
olisi lentämiseen tarkoitettu, vain lentämiseen
ja niin, korkealle hengen korkeuksiin.

2008-09-24T14:40:00.000+01:00

Maisema ui sumussa, joka on paksua kuin maito.

Uneen ja kuolemaan

2008-09-23T20:06:00.001+01:00

Että tahdon kertoa sen kaiken, juuri niin kuin minä olen sen elänyt, varmana, uskonkirkkaana, epätoivoisena ja rakkauden tuskanpieksemänä. Että sillä tavoin, kuin varkain, kirjoittaisin kaiken niin kuin se on, unelman arvoiseksi, juuri siksi ja sen takia. Että yksi vuosi, kaikki vuodenajat, minä olen nähnyt unta ja uskonut siihen. Ja juuri siksi sinä nyt luet tätä, loputonta runoa Elisestä, minusta ja lasinpuhaltajasta, hänestä. Mikään ei ole yhtä lapsellista kuin suudelma, jonka haluaa ja tietää, että suudeltava on jo toisella puolella, elämän ja kuoleman, unen ja valveen rajan takana, toisella puolella aivan kuin eräässä galleriassa näytteillä olleessa tilataideteoksessa nainen ruudussa on jo toisella puolella, nuori ja täysin saavuttamaton.

"Excuse me, do you happen to know..."

2008-09-23T19:47:00.001+01:00

Olla kuuntelematta. Olla kuulematta. Autoja. Kadun päässä

on kyltti museolle. Tuntea olevansa eksynyt.

Hävittää jotakin. Avain tai kortti.

Olla vieras. Ääntää täydellisesti

vierasta kieltä. Ei ja ei.

Syleillä ja kiehtoa. Kokea olevansa ruumis.

Unohtaa ruumis. Kaunistua.

Hämmästyä. Muotoja kankaalla.

Halpalentoja meren yli.

Pieniä tupakkakauppoja. Postimerkkejä.

Valkoista kohinaa.

Snapshot

2008-09-21T05:00:00.001+01:00

Paikka: bussiterminaali, Lontoo
Aika: aamu, n. 05
Tila: mielen-, avara, sumuisa

Hiljaisen kansan näky

2008-09-18T17:15:00.003+01:00

Aavoilla lakeuksilla
vinot harmaat ladot huojuvat
tuulessa, viimeisillä voimillaan,
on hämärä.

2008-09-18T17:15:00.002+01:00

Vanha mies saa vain unessa
yhteyden olemattomaan rakastettuunsa.

2008-09-18T17:15:00.001+01:00

Oikeus uneksua!

2008-09-16T18:23:00.001+01:00

Talon seinään on iskenyt hyökyaalto. Ymmärrät nyt mistä minä olen puhunut kolme pitkää vuotta. Sinä olet kotona nyt, miten hyvä on yöllä. Huomaatko kuinka paljon tilaa meillä on toisillemme antaa? Otat huomioon, ettei kukaan ole tiennyt missä olet käynyt. Olet laskenut pöydälle aseen. Pelaamme venäläistä rulettia.

Minä olen yrittänyt paljon, mutta mikään vähempi ei riitä. Tiedän kaiken sinusta nyt. Sinä et tiedä, että minä olen todellinen henkilö. Miten sinä olisit voinut tietää? Mitenkään muuten minä en olisi jaksanut.

Muutaman vuoden päästä tiedämme mikä heissä on. Miten pitkään minä olen ollut mykkä ja nyt minä puhun, puhun. Minä annan kaiken kärsivällisyyteni. Sinä teet siitä niin erilaista. Sinä pidät minun harteistani, lasket shaalin.

Miten minun muistissani on paikka.

Satu laululinnusta

2008-09-16T18:18:00.000+01:00

Keskiyöllä tähdet puhkaisivat taivaankannen kuin pienet nuppineulat. Oli pimeää ja ilma oli kirpeää hengittää. Taivaalla lensi suuri kaunis lintu, siinä oli punaista ja turkoosia. Sen hienot höyhenet kimmelsivät kuun ja tähtien katsoessa ihmeissään. Se lauloi valittavaa lauluaan lentäessään yli kylien ja kaupunkien. Lintu ei voinut pysähtyä. Se lauloi jokaiselle avaruuden alla. Sen valitus oli syvää ja ikävää, se kumpusi sydämen salatuista holveista. Sen täytyi jatkaa matkaansa, jotta se aamunkajon tullen saattoi käydä lepäämään omaan pieneen soppeensa.
Aamu värjyi vesivärisävyiksi horisonttiin. Linnun oli aika piiloutua niin hyvin kun se taisi. Siinä se oli jo mestari. Lintu osasi palata kenenkään huomaamatta. Se asettautui paikoilleen ja alkoi vavahdella. Sen keho muuttui toiseksi. Se sai ihmisen jalat ja kädet ja pään. Sulat putosivat tuuleen, tuuleen, jota se palvoi jokaisena yönä. Siipien tilalle puhkesivat pienet kädet, selkärankaa pitkin kulki väristys. Pyrstö putosi pois noin vain.
Linnusta tuli pieni ihmislapsi. Vakaa maa jalkojen alla tuntui turvalliselta pienten varpaiden alla. Päivällä aurinko paistoi ja lapsi saattoi mennä leikkimään toveriensa kanssa. Lapsi saattoi katsella äitinsä kauniita kasvoja pitkään ja hartaasti. Hän pystyi unohtamaan ikävänsä, jonka jokainen yö hänelle paljasti. Yhdeltäkään hän ei voinut kysyä miksi hänen täytyi muuttua ja täytyisikö hänen aina, elämänsä viimeiseen päivään saakka muuttua kirjavaksi laululinnuksi jokaisena yönä. Mieluiten hän jäisi yhteen olomuotoon ikuisiksi ajoiksi, aina tästä hetkestä siihen kun avaruus kuluisi puhki.
Päivien lempeässä valossa hänellä oli aikaa katsella ympärilleen ja kysellä. Hän näki kaiken ympärillään kovin pienenä, sillä oli tottunut katselemaan niin korkealta. Maankamaralla ilmavirta ei heitellyt hänen pieniä raajojaan. Hän kulutti aikaansa kertomalla tovereilleen satua linnusta, joka lensi öisin taivaalla ja jota kukaan ei tunnistanut. Lapsi kertoi huikaisevista paikoista, jotka lintu ohitti matkoillaan. Hän kuvaili kaukomaita ja maailman nähtävyyksiä. Hän kertoi kuinka lintu näki auringon ja kuun ja tähdet niin läheltä, että olisi saattanut hipaista niitä siipiensä kärjellä.
Jälleen yö ripusti siivet lapsen selkään ja sammutti päivän kirkkauden pois. Lintu kohosi ilmaan ja lauloi loputonta lauluaan. Sen yksinäisyys oli niin suurta, että se meinasi pakahtua. Sen laulu värisi kaikilla tunnetuilla ja tuntemattomilla kielillä, mutta kukaan ei voinut sitä ymmärtää. Suuntaa sen ei tarvinnut kysyä, olihan se vapaa lentämään minne tahansa. Se kaarteli pilvenhahtuvien lomassa. Toisinaan joku saattoi nähdä sen ja jäädä hämmästelemään. Sattumalta tähti lensi linnun ohitse. Sen kiito oli valtaisan kirkas, se oli kuin tulenleimahdus pitkässä pimeässä yössä. Se kuitenkin haipui pian pois. Vaan ohikiitävässä välähdyksessä se kertoi linnulle salaisuuden, johon lintuparka oli itkien etsinyt vastausta öiden kaikilta kulmilta. Se ymmärsi. Tähdenlento huojensi linnun, antoi sen siipiin voimaa ja rauhoitti sen värjyvää ikävää. Linnun täytyi mennä ihmisten uniin ja lohduttaa niitä, jotka öisin valvoivat. Sen täytyi laulaa kunnes ihminen ymmärtäisi miksi se laulaa.

Tilataideteokse(k)si

2008-09-09T17:58:00.001+01:00

tilaa tilassa tilaan tilasta tila
valo valosta valoon valossa
käsi silmässä, näyssä,
näkyvissä,
tilan tilalle tilan
varjo varjoista varjoihin
silmä auki, aukeamassa,
auenneena,
ääni ääneen äänelle,
tunne tunteelle, tunteesta,
sinä sinusta, minä minuksi

2008-09-09T17:50:00.001+01:00

Tällaisena kauniina päivänä sinistä väriä on paljon minulla on mahdollisuus kuinka kutsuisin sinun nimeäsi oikein niin että se soisi ja kaikuisi ja täyttäisi yhden mielen ja muuttuisi asennoksi kun minä kutsun sinun nimeäsi jossakin kaukaisessa paikassa, ehkä unessa, kaukana täältä, jossakin rannikolla, mahdollisesti saarella, joka on unohtunut siihen ja merentyrskyt kutsuvat sen kallioita kuin omia lapsiaan, ääneen, herkeämättä kuin kuollutta lastansa kutsuisi yöllä jossakin unessa, mahdollisesti painajaisessa kuin kutsuisi omaa äitiänsä, muistossa tai mahdollisesti aukealla jossakin kaupungissa ja antaisi äänensä kuulua koko pihan yli niin, että se kuulee jonka on kuultava ennen kuolemaansa ja pysähtyisi ja kysyisi: miksi ja jatkaisi matkaansa heiluttaen iloisesti kauppakassiansa myrskytuulessa ja minä antaisin anteeksi kaiken, tuosta noin vain, niin kuin voisin sen tehdä, nauraisin ja sanoisin, ettei se haittaa, ei se mitään, jotenkin todenarkana kuin se on, minä antaisin kaiken anteeksi.

"It's me in the spotlight / losing my religion"

2008-09-09T17:49:00.001+01:00

Ja eräänä päivänä spottivalo osuu minun hahmooni. Valokeilassa alan puhua, hitaasti, painottaen tiettyjä sanoja, draamallisesti. Puhun ensin hiljaa, kunnes ääneni saavuttaa pian sopivan varmuuden ja vakauden. Puhun niin kuin yleisössä ei olisi yhtäkään ystävää. Mistä tunnet sä ystävän… Huone on verhottu mustalla kankaalla, näyttämö. Mikrofoni kädessäni täyttää tehtävänsä. Miten suhteellista puhunta on. Miten se nyt on, nyky/näky-ään? Annan ääneni kutsua esiin tunnetta, jonka olen tuntenut, kauan, kuin minussa olisi jokin kerran kuollut. Suruun ja pimeään. Silloin puhun, annan ääneni kaiun soida hiljaisessa salissa. Kerron yhtä tarinaa, yhden pienoismaailmankaikkeuden historiaa, yhtä menneisyyttä.

Anarko Penýa

2008-09-04T10:14:00.000+01:00

Puhutte nopeaa kuin salaisitte jotain
korttipelejä en ymmärrä edes omalla kielelläni

jalat palavat, kiistelette
naurat muistoa kun näytän kortteja kaikille

saksofoni soi kusenhajuisilla kujilla
kissanainen kiljuu edellämme, juo sangriaa,

ojennan liekkinne takaisin, tulenne

2008-09-04T10:13:00.000+01:00

Tiedän, että tämä on liikaa. Melkein kuin murrosikäinen tyttö vuodan ja tulvin. Tulvin kaiken minkä olen elänyt. Tuhannet kasvot kääntyvät toisiinsa, ikääntyvät, kasvavat vanhaksi ja kuolevat pois. Minä en kuole. Olen kohmeessa. Olen vain kohmeessa kun on kylmä. Kun on kivinen kylmä kaupunki, huoneessa lämmin, minä kysyn missä sinä olet. Olen etsinyt sinua koko ajan. Olet kaikkialla. Minä olen lopussa. Minä olen vastasyntynyt. Tänään on syntymäpäiväni. Tänäänkin on syntymäpäiväni. Sytyttimen napsahduksessa sinä olet kaksoisliekkini. Liekki on palavaa tulta, joka ei sammu. Minä en kuole. Lue kaikki minkä olen kirjoittanut. Sitten sinä tiedät kuka minä olen. Kuka minä olen kun sinä olet minä. Mitä minä annan sinulle kun kerron kaiken niin kuin se on. Juuri niin kuin se on mitään salaamatta tai pois jättämättä. Minä luen korinttolaiskirjeen rakkaudesta. Rakkaudesta, niin juuri, Rakkaudesta. Lue kaikki minkä minä olen kirjoittanut. Pelastu, pelasta minut tältä. Tämä on ehdottomuus. Tämä on kaikki mikä on. Tämä on rakkaus. Rakkaus. Sinun takiasi minä olen syntynyt uudestaan. Minä synnyn sinusta, sinuun. Minä en kiellä tätä rakkautta, joka on. Rakkautta, joka jää kun sormukseen on kaiverrettu sinun nimesi. Minun nimeni. Minulla on etäisyyteni. Pitkä matka, jonka sinä teet kun luet kaiken minkä minä olen kirjoittanut. Minä olen kirjoittanut paljon. Minkä minä uhraan kun kirjoitan tämän. Minä toistan niin, että sinä ymmärrät. Mitä idioottimaisuutta, mitä haaskausta, mitä kauniiden naisten typerää turhamaisuutta. Tuhkatuista ruumiista puristetaan timantteja. Timantit eivät kuole. Minä en kuole. Minä toistan niin, että sinä ymmärrät. Minä olen tosissani. Minä olen täysin tietoinen siitä mikä on.

2008-08-30T17:41:00.001+01:00

Ihminen nauraa ja tekee kuolemaa.

2008-08-30T17:39:00.000+01:00

Mustat linnut
nyt näet
lentävät yli
koneen, joka on suuri ja metallia,
tuhkanhopeaa metallia,
linnut lävistävät
saasteen päivettämät
pilvet, linnut,
mustat linnut nousevat.
Aamun aikaisessa auringossa,
aamuauringossa, sinun silmäsi
lukevat huulieni mahlan,
tunnen sinut
ovista ja ikkunoista,
kylmä on mustien lintujen tulla.
Näen mustat linnut,
hopeanharmaa kone
nousee pilvien yli,
minä olen sinulle

Tapaan

2008-08-28T19:50:00.001+01:00

Tällaisina iltoina on kerrottu suuria tarinoita. Kadut tulvivat ja chanson soi.

2008-08-27T11:01:00.000+01:00

- Minä rakastan sinua.
- Mitä tuohon voi sanoa?
- Minä rakastan sinua enkä koskaan unohda sinua.
- Minä olen rakastanut sinua paljon.

2008-08-22T14:11:00.000+01:00

Minä astun sinun tajuntaasi, tietoisuuteesi. Tämän tapahduttua mikään ei voi tapahtua toisin. Mahdollisuuksia on tietenkin kun kävelet vierelläni ja minä ymmärrän, ettet sinä ole koskaan ollut rakastunut. Minä tulen ja tuon mukanani yhden kaupungin, puoli metsää, parfyymin tuoksua ja sanon, että sinulla on sellaiset silmät kuin olisit itkenyt kauan, kauan. Kirjoitan tätä nyt erään lakimiehen huoneessa, jossa kirjat makaavat selät avoimina. Minä olen tullut tähän, olen tässä, ja katson sinua alta kulmain. Paluuta menneeseen ei ole, sen vuoksi vierastan imperfektiä ja pyrin aina preesenssiin. Tietenkin siitä aiheutuu toisinaan erilaisia sekaannuksia, mutta kun käymme yksisanaisia keskusteluja, vastaan Jumalaan kuolemalla, kaikki on oikeastaan hetken läsnä. Minä tulen sinun luoksesi, sinun vuoksesi ja pian katsot minua jo uusin silmin.

Tuleva

2008-08-14T10:55:00.000+01:00

Sinä olet sinä
loppuelämäsi,
mutta olenko minä
minä ja tuleeko
minusta
se mikä olen jo?

Kunnes kuihdut
ja vähenet ja supistut
(niin kuin) kouristelevina
talviöinä, jolloin minä en
ole enää se,
joka olin, olen toinen,
en aina sama,
ja sinä -

katsotko ikkunasta
loittonevia askeleitani
kun minä kävelen
tulevaisuuteni?

2008-08-13T16:37:00.001+01:00

"Poetry's in motion but not in mind
Poetry's in motion but not in my mind
Poetic justice will come in time
And I just have to laugh"

2008-08-09T12:41:00.001+01:00

Minä olen elämäni
nainen,
ainoa ja unohtumaton

Pieni kirjoitus suurista asioista

2008-08-07T13:03:00.000+01:00

Piirtokynän muste arastelee, kohti kieltä ja ikuisuutta, elämää, joka jää kun elämää ei enää ole. Olen ajatellut nämä päivät kuinka lähtemätön jokin vaikutus on, vaikutelma, kuinka nopeasti käyttökelvoton toisissa yhteyksissä. Jos en kuvaile mitään, kohtaa lukija vain yhden läsnäolon, tyhjän huoneen ja naisen, joka tahtoo puhua taukoamatta ja katsoo viisammaksi vaieta. Joten kuvailen kuinka korkealle linnut lentävät, valkohöyhenet ja päivän jälkeen pimeäksi murtuu yö kuin tahtoisi varoittaa siitä, että muutoin tulee nähdyksi. Minä kirjoitan pienillä kirjaimilla rutistuneen vihkon lehdille kuinka vanhus yskii keuhkotautia eikä sellaista kuolemaa toivoisi, vaan onnen - ja jos ei omaansa, niin muiden. Kun ikuisuus pakottaa kämmenissä ja sormissa, ovat viattomat aikeeni niin pieniä kuin atomien värähtely missä tahansa tähtiyössä. Nostan hattua sille, joka tahtoo tämän omakseen, tämän, mikä ei rauhoitu rakkauteen vaan juoksee aamuyön juopuneena etsimässä vieraita kenkiä eteiseen.

2008-08-06T19:27:00.000+01:00

Tuhatvuotinen historia
pilvien hahmoissa, sinä
herätit minut
pitkästä pimeästä
unesta, tätä on
epäillä totuutta jälleen
kerran, katsoa taivaat
tyhjiksi kaikki

2008-08-05T10:52:00.000+01:00

Silmät näkevät
kauemmaksi kirkon
vartiotornia, niin
kirkasta ja selkeää,

hulluudenpelko
näkemisen hetkellä,

äänesi vaimea kaiku,
muistot, kaikki

mikä on, haluan
enkä olla mitään,
näkymätön henki

puheessasi hän,
puheessasi kuin
pilvetön päivä

2008-08-04T14:00:00.001+01:00

"Sain roolin johon en mahdu."

2008-08-04T13:57:00.000+01:00

Miten suhtautua järkevästi sieluunsa?

2008-08-03T20:00:00.000+01:00

Olemisen keskiössä
miten kaukana kaikki
on, miten hidasta

miten puut keksivät olla
noin, miten ajattelemme

toisemme?

2008-08-03T13:28:00.001+01:00

En kestä varjoja,
ne pakenevat
kulkueena huoneen
poikki!
Hiljaisia
varjoja,
menneitä hahmoja,
(tämä menneisyys ainakin
yhden kyyneleen arvoinen)
En kestä varjoja,
ne suurenevat.
Yö tuo mukanaan
arvokkaat nuoret
varjot,
miehiä ja naisia,
lapsia,
hahmoja, ei henkilöitä
ikkunaverhon raosta
kokonainen historia

herstory

Omistettu lasinpuhaltajalle

2008-08-01T11:09:00.001+01:00

Miten minä nyt kääntyisin, puolelta toiselle, toiselle puolelle, hyvä on tässä. Ilta on painunut tummaksi, kuin suuri musteläikkä kankaalla on kadulla lammikko, valaistulla kadulla, joka reunustaa suuria tummia kivirakennuksia. Katson tätä ikkunasta, kerrostalosta näkee kaupungin. Aivan kuin kertoisi minulle vielä paljastamattomia salaisuuksia, mistä minun pitäisi olla huolissani kun olen tässä ja näen kuinka hän avaa takkinsa ylimpiä nappeja niin, että saa paremmin henkeä. Oikeastaan minun pitäisi olla jo tuolla, astun eteiseen ja mietin olenko todella lähdössä vai onko lähtöä ennen aina sama tunnelma, sellainen kuin istuisi paikallaan vain tietääkseen, että lähtee pian ulos ja lähteminen on oikeastaan hyvin kulunut teema ja siihen tarvitaan pientä operettia että mitään tulee valmiiksi. Ikuista on vain tuulenvire nuorien puiden silmuissa. Onko nyt niin, että minä olen jo tulossa kun minut on kerran kutsuttu vai olenko minä lähdössä pois sinne missä ei ole aikataulua. Minut on kutsuttu vieraisiin juhliin. Olen pakannut päivän sanomalehdet suuriin pinoihin keittiön lattialle, pukenut ylleni, lisännyt maskaraa ripsiin ja sitonut kengännauhat. Olen jo kuin kuuntelisin vanhaa punaista gramofonia, sinun laulusi siellä aina soi, ikuisesti, nyt puhut jo Luciferista vanhan miehen tavoin. Sinun asiasi, merenrantani, jonne et koskaan kanssani tullut, minä menen kävelyille kun tuuli vielä huutaa kauempaa kyyneliäni esiin ja muistuttaa minua antiikin Kreikan draamasta ja oikeista tragedioista. Sitä minä sitten istun itkemässä merenrannassa kevätpäivänä kun katson selkääsi. Istut merenrannassa, ikkunani alla, se saatat olla sinä, mutta mies kuitenkin istuu. Minä ajattelen sinuksi ja puen päälleni niin kuin tänä iltana, hyvin järjestelmällisesti, kaulahuivin kiristän ja napitan takin ylimpään nappiin saakka. Sitten juoksen portaat alas ja rantaan, mutta selkäsi loittonee jo horisonttiin, kauemmas minusta, suurien kivisten rakennusten vasenta syrjää enkä minä ehdi.

2008-07-28T18:18:00.002+01:00

Tunteita. Kyse on välimatkasta. Mitä kauempana
olen, sen parempi.

Linnunpoika metsäpesässä tuijottaa minua mustin silmin

2008-07-28T18:07:00.000+01:00

Sinä pyydät minua antamaan sen pois. Ei ole varaa pitää sitä, tämä on sille huono koti, se nyt vain ei mahdu olemaan täällä. Nämä ovat sinun syitäsi. Mutta miten minä antaisin pois jotakin, joka katsoo niin kauniisti minuun, saa minut aina itkemään ja merkitsee minulle vähintään yhtä paljon kuin riippumattomat tähdet? Se ei pelota minua, mutta minua pelottaa menettää se. Ehkä minä en voi tehdä sitä onnelliseksi, ehkä minä olen sille jokin ohimenevä vaihe, jonka se ymmärtää myöhemmin. Ei, ei! En suostu sellaiseen. On lapsellista ja imelää ajatella sellaista niin, voisin aivan yhtä hyvin nauttia liikaa vaaleanpunaisia makeisia. Taas minä itken. Hyvä Luoja, mihin minä vielä joudun. Se ei tarvitse minulta paljoakaan. Mihin minä sen laitoin? Kai se jossain on. Meni itse. Poissa silmistäni. Ei se ole kuitenkaan poissa mielestä, vaikka rastapäinen laulaja on väittänyt niin. Minä olen hieman turvaton ja toivon, että se tulisi ja lohduttaisi.

2008-07-28T13:31:00.001+01:00

Maan halki
matkalla kieleen.

2008-07-28T13:29:00.000+01:00

Yllätyn voimastani.

Mistä kertovat palavat kirjeet?

2008-07-22T10:31:00.000+01:00

Aaltoilevat hiuksesi, täyteläiset huulesi,
kasvojesi kaarteet, ilmeikkäät kulmakarvasi,

nouseva siittimesi, karkeat jalkapohjasi,
pianistinsormesi, kapeat silmäsi,

näkösi, älysi,
tunteesi, toiveesi.

Kaikki sinun. Kaikki pyhää.

2008-07-19T15:51:00.001+01:00

Kuinka paljon siitä on totta? Kysyn, totta?

Omistettu kuvataiteilija Jani Kuivajärvelle

2008-07-16T17:14:00.000+01:00

Minä olen tässä tyhjässä asunnossa monetta viikkoa. Kukaan ei ole käynyt sinun puolellasi, huoneessasi, sinne ei ole asiaa. Se on sinun huoneesi, ei minun. Musiikkikokoelmasi lepää hyllyssä ilman kuuntelijaa, kukaan ei herää keittämään kahvia ellen minä. Ymmärrän tämän eräänlaiseksi lähdöksi. Voi olla, ettet tule takaisin. Syksyllä oli pimeää ja sinä pidit minua pienenä poikana. Nyt huoneesi seinällä roikkuu kuva vauvasta, jolle on tussattu myöhemmin Hitlerin viikset. Tiedätkö, en osaa sanoa ikävää ikäväksi sinun tapauksessasi. Olet saanut haluamasi, minut hiljaiseksi ja tämän asunnon. Maitosi on homehtunut jääkaappiin ja omenat pöydällä kelmun alla muuttuneet mustiksi. Kuinka kauan olet ollut poissa? Avaamattomat kirjeet keittiössä kasvavat korkoa, puhelimesi ei vastaa. Sinä olet mennyt sinne missä tähdet riippuvat matalalla ja järvensini heijastaa taivasta.

Keksiä koko olemassaolonsa

2008-07-14T12:32:00.000+01:00

Eikö se riitä, että olen? Olen olemassa, istun tai seison tai miten tahansa. Minusta on hullaannuttavaa kävellä ja nähdä pilvet, jotka muodostavat eläinhahmoja korkealla saavuttamattomissa - tai kuinka lentokone viistää pääni ylitse ja minä näen sen. Muistan ajatelleeni olemista useina öinä kun olen valvonut ja miettinyt mitä viedä uneen mukanani. Olisi vähättelyä väittää, että pelkkä oleminen saa minut kyllästymään. Tietenkin, tietenkin oleminen saattaa toisinaan tuntua tuskallisen pitkästyttävältä. On tietenkin mahdollisuus olla ei-olemassa, mutta sen ajatteleminen vaatisi pitkäkestoisia ratkaisuja, joitakin käytännön järjestelyjä ja muutama sata sivua perusteltua tekstiä olemisen vaihtoehdosta, ei-olemisesta. Ja silloinkin palaan takaisin olemisen ytimeen. Olla olemassa tai olla kuollut. Kaipa kuollutkin on olemassa, ainakin materiana kunnes ruumis hajoaa tuhkaksi ja tomuksi. Ja pilvet, ne ainakin ovat ehdottomasti olemassa, vaikka niiden tahdosta en menisi paljoa sanomaan. Tuollakin, tuolla on pieni pilvihevonen, joka laukkaa taivaankantta kuin eilistä ei olisi. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että asentoni on varsin miellyttävä sellaisena kuin se on, mutta tietenkin sen muuttaminen johtaisi siihen, että muuttaisin ajatteluani. Kirjat pölyyntyvät, pöytä pölyyntyy eikä täysi arkku ole koskaan niin pitkään ruumishuoneella, että ehtisi pölyyntyä.

2008-07-12T17:59:00.000+01:00

Haluan lähteä illalla ulos
lavuaari on täynnä vaahtoa
kuin aallonharjalla
pukeudun kuin filmitähti
yksi yksinäisistä,
maailma ei häviä mihinkään,
en minä maailmasta
[jonka sinä olet (meille) kuvitellut]
tässä minä olen lähdössä
kuin Tuhkimo
ulko-ovella kysymässä
ovatko keittiön levyt varmasti kiinni,
ettei koko asunto pala ja oikeastaan
samalla koko kerrostalo (kerrostalo I, II ja III)
tulen pikkutunneilla takaisin
jos tulen

2008-07-05T17:28:00.000+01:00

Sinä kirjoitat,
minä kirjoitan.

Niin Toinen
ei katoa toiselta koskaan.

2008-07-03T14:42:00.001+01:00

Kuljen runo kädessä kaupungin pääkatua,
piano on viritetty ja soi, kaikki
täysi musiikkia
vieraassa maassa,
jonka kartalle minun on

2008-07-01T17:13:00.000+01:00

Kuvittelet uuden menneisyyden, hahmo kerrallaan kaikki muistot muuntavat muotoaan ja saavat uusia merkityksiä. Aivan, sinä et ole koskaan ollut kapteeni tai huiskuttanut hyvästejä kannella. Silti sinä olet tehnyt sen, kun istut alas ja kirjoitat niin kuin se on. Kirjoitat jopa kamman, johon hiuksesi jäävät muistoiksi. Mitä minä niillä teen. Huoneistossa on 50-luvun tunnelma, peiliovet ja ikkunat auki länteen. Et ole koskaan kulkenut huoneita lävitse ja puhunut itseäsi pyörryksiin. Ja silti olet tehnyt sen. Niin kuin avaat kirjan ja suljet sen.

Otteita nuoren naisen päiväkirjasta

2008-06-24T15:18:00.001+01:00

Vihreät versot ovat jo lehtiä puissa, ei ole satanut moneen päivään. Yhä selvemmin minä ymmärrän kuinka minun elämäni tulee aina olemaan erilainen kuin muiden, aina yksinäinen, aina surullinen. Mutta sen ymmärtäminen on kuin ymmärtäisi tehtävänsä aivan kuin puu ymmärtää lehtensä. Se on jotenkin niin luonnollista...

Pilvet valkoista hahtuvaa ja matkaavat taivaan halki...

...että surusta, kuolemasta ja epätoivosta, jotka nyt viimein näyttävät muuntuneen jotenkin, tunteista on tullut toisia tunteita, ehkä jotakin mikä edistää elämää sen sijaan, että kuljettaa minua kohti Tuonelan mustaa virtaa...

Sataa ja ukkostaa. Rakastan sitä kuinka autojen liirrot tiessä päästävät vedenääntä ja ikkunaruutu raidoittuu pisaroista ja niiden reiteistä ja pian aurinko jo paistaa siniseltä taivaalta eikä se ole kysynyt lupaa keneltäkään...

2008-06-24T15:08:00.001+01:00

"Kauneuden vuoksi täytyy kärsiä", äiti sanoi ja kampasi tyttärensä hiukset.

Märta ja minä

2008-06-23T20:09:00.000+01:00

"Kaikki muuttuu yksinkertaiseksi ja selkeäksi, ei mitään verukkeita. Sinä joko olet tai et ole." Ja nyt sinä olet, mutta et täällä. Olet olemassa. Kuinka voisin verrata sinua jokiin, jotka tuovat maalle viljan ja vuoristoihin, joilla jumalat mietiskelevät. Niin ikuinen sinä olet. Olet maa ja ilma, ja minä aion löytää sinut sieltä missä et edes uskonut voivasi olla ja siellä sinä olet lopultakin. Lopultakin. "Enkä koskaan aio tyytyä mihinkään muuhun kuin mitä haluan. Siihen ainoaan jonka haluan." Mitä suloista ehdottomuutta kun suusi värähtää pienen virneen ja kulmakarvasi on linnunsiipi. Silloin minä olen jo kaukana, sinun lähelläsi.

Kirje aallolle aallokon

2008-06-23T19:56:00.000+01:00

Siinä rannassa mietin kerran todellista tragiikkaa. Merellä on meren laulu, verellä veren väri. Muutama suolainen pisara pudottautuu poskipäitä pitkin huulille ja maahan. Minun ikäväni on valtava, niin suuri ja totuudellinen, että sen on hankala saada muotoa ja ja se on synkkä kuin itse kuolema.

Niin kuin rakastan

2008-06-17T10:31:00.000+01:00

REC. Kaksin, hän ja minä, katsomme aavaa laakeaa, joka avautuu eteemme kun jokin lintu, jonka meistä kahdesta vain hän tunnistaa, nousee siivilleen ja kohoaa kohti sinitarransinistä taivasta. Minä poimin verevästä maasta suokukkia aivan kuin silloin - vuosia sitten kun tapahtui kannaltani jotakin dramaattista, mutta johon nyt voin enää viitata pelkkänä yksityisasiana. Asianomaiset ovat saaneet ilmoituksensa tapahtuneesta ja tapahtuvasta. Olen pitänyt siitä huolta.

Niin, katsohan. Ajattelin pitää hahmoni hengissä, antaa hengittää, vaikka toisinaan kiivaasti tai tupakan suoman nautinnollisen katkonaisuuden kautta. Voi tietenkin olla, että ajanoloon siinä menee henki. Tärkeintä on, että henki on kuitenkin nyt tallella - tai sanoisinko, että se on liikkeellä. Hahmoni tiedostavat henkensä tällaisina iltoina kun suokukat puristuvat sormieni välissä värikkääksi ja tuoksuvaksi palloksi.

Esimerkiksi mustapukuinen mies on ehtinyt jo pitkälle. Hän on noussut pikajunaan ja matkustanut kauas sinne missä merenrantaan käy yltiöpäinen tuuli ja laakeat aavat avautuvat hänen eteensä kuin tarkoitetut hänen hengelleen.

Hän muistuttaa minua jostakin. Tulen levottomaksi, ellei hänestä pian kuulu. Tiedän, että hän on hengissä. On ollut ja tulee olemaan. Ei unohdeta tätä nyt. Hän pyytää minua pysähtymään. Minä pysäytän kameran, punainen valo linssin alta sammuu.

2008-06-12T13:20:00.001+01:00

We are walking, talking
conflicts

Kaupunki joen rannalla

2008-06-10T13:32:00.000+01:00

Tähdet, taivaan timantit kimaltavat yllä,
puhallan shishapiipusta savurenkaita, lohikäärmeen,
maa on pieni tässä yössä.

Päivä Muusassa

2008-06-02T15:35:00.000+01:00

On aivan yhdentekevää kuka hän on, mutta charmantti aina - todellinen esteetti. Tuokin poika, mustassa puvussa, on kumartunut luonnoslehtiönsä yläpuolelle enkä tiedä nauraako hän vai itkeekö. Hänen profiilinsa auringonvalossa on luonnollisen kutsuva, aivan kuin hän on aamulla pukeutunut tuolille viikkaamiinsa vaatteisiin, tällaisena päivänä, joka voi aivan hyvin olla maanantai tai perjantai. Hänen keskittyneet kasvonsa herättävät halun ottaa ne käsien väliin, sivellä poskiluuta ja hienoja huulia, joiden amorinkaaren joku muu on oppinut tuntemaan aiemmin. Katselen häntä kuin akvaariokalaa, ei, kyse ei ole sähkövalosta vedessä, vaan paremminkin näyteikkunasta, jossa hän keimailee autuaan tietämättömänä siitä, että minä katson häntä näin avoimen vilpittömästi. Hän on kuitenkin edustaakseen tai esittääkseen jotakin, vaikka epäilemättä hänen luonnoksensa ovat vielä tärkeitä tuleville sukupolville.

2008-05-28T15:34:00.000+01:00

Toivottaa hänet tervetulleeksi yksinäisyyteensä.

Variaatioita

2008-05-27T17:28:00.001+01:00

Kadulla oli mies ja musiikkia.
Mies oli musiikkia ja kadulla.
Mies kadulla oli musiikkia.

2008-05-25T15:26:00.000+01:00

Mies oli musiikkia.

Huomautus

2008-05-22T12:05:00.000+01:00

Tämä blogi on luonnoslehtiö, ja ennen kaikkea juuri sitä. Tekstit ovat paikoin vanhoja, paikoin uusia, mutta harvoin viimeisen päälle hiotussa muodossaan. Yleensä pyrin spontaaniin tekstiin, sillä haluan säilyttää tässä blogissa nimenomaan sen uutuudenviehätyksen, jonka vain luonnoksessa pystyy säilyttämään. Lisäksi osa teksteistä saattaa vaikuttaa liian henkilökohtaisilta, mutta olen päättänyt kuitenkin pitää blogin avoimena enkä suojata salasanalla. Tämä on elektroninen luonnoslehtiö.

Vain muistelet

2008-05-20T18:06:00.000+01:00

Korkeasta valkoisesta kerrostalosta eräässä kaupungissa ikkuna kaupunkiin, näen metsän vihreän reunan, korkean silhuetin ja tornin. Talo on lähellä satamaa. Tahdon hänestä laulun kun unohdus poistaa hänet. Aamuseitsemältä hän kävelee pysäkille. Kirjoitan tuhat kirjettä. Lähetin kolme tai kaksi. Kerron rakkauteni minä minusta minuun, hänestä enemmän kuin itsestäni. Katson häntä aamun ruosteissa auringossa. Aurinko on peltinappi. Ihmiset merkitsevät muurahaisia kun juon mustaa kahvia. On valkoista ilmaa, pilvenhattaroita. Kuolleet miehet eivät herää henkiin edes kirjailijan tahdosta. Hän kertoo minulle tarinoita, mutta vastaan aina kolmella sanalla: minä rakastan sinua. Hän kertoo matkoista Keski-Eurooppaan, vatsatanssijoista, liettualaisista radiotoimittajista lasipalatsien toimistoissa. Pupillien mustat kaivot saavat minut pysähtymään. Minä poltan vihreää tupakkaa ja kuvittelen, että olen toinen. Hän asuu kaksi kerrosta ylempänä. Koputamme patterin valkoiseen kohinaan koputuksia kop kop kop, kop kop, kop kop. Se on meidän merkkimme: yhteinen salakieli. Hän tulee minun luokseni kun pelkää pimeää. Avaan aina oveni. Hän soittaa ovikelloa kolme kertaa päivässä. Odotan soittoa. Jos hän ei soita, minä en olemassa. Poltan vihreää tupakkaa ja kuvittelen, että olen toinen. Tupakan kärki palaa filtteriin. Tupakka putoaa kahden sormen otteesta maahan niin, että oranssit kipinät kaikkiin ilmansuuntiin tekevät kauniin alastulon. Parvekkeelta näkyy oksiin ripustettu vihreä sanko. Kuu ei pudonnut taivaalta, vaikka makasin ikkunan alla katsomassa avaruutta. Talven pakkaset ovat kovia. Kasvoille katkenneet verisuonet muodostivat kuvioita. Hänen nimensä on Kuu. Hänellä on käsivarressa kolmisilmäinen pieni jumala. Timanttineula kuluttaa vanhoja vinyylejä puhki levylautasella. En ole koskaan pelännyt lintuja. Mustat linnut lentävät aurassa ulkomaille. Linnut ovat vapaita jos se tekee oloasi mukavammaksi. Punainen sohva on valkoista seinää vasten, yhdeksänruutuisessa peilissä on Rimbaud. Katson kasvojani ja leikkaan hiuksiani ja revin niitä irti ja ne ovat mustat. Saksien hopeisilla terillä leikatut tupot lattioilla kasvoivat aina takaisin. Mies on nuori ja kaunis, seinällä Van Goghin olkihattu. Hän soittaa mustista kaiutinlaatikoista itämaisia filosofioita. C-kasettien nauhat pyörivät. Kysyin voinko uskoa mihinkään. Rauhoittava ääni kertoo jumalista. Hänen ystävänsä kantaa muovikassissa toisia kenkiä. Hän pesee ruumiini rosmariinisaippualla. Hän soittaa hopeisia meditaatiokelloja. Valokuvat ovat ylivalottuneita. Käytävä minun huoneestani keittiöön oli pitkä ja laitosmainen. En minä ole enää teinityttö: en maalaa punaisella vesivärillä ikkunalasiin: I served my head on a plate. Silloin ajattelen auringonkukkia, kehäkukkia, punatiilisiä kerrostaloja talven tuulessa. Lumihangessa jalanjäljet eivät ole ajattelun jälkiä, vaan minun tehdä tilaa toiselle tulla. Tämä on pitkä tarina: kerron monta vuotta. Ei eilistä voi kertoa niin kuin se on: olisi ollut parempi yksin, yhdessä on pitkä matka siihen kuinka pidän pääni tummansinisen talvitakin kauluksessa, hengitän siihen ja itken mattotelineellä. Maa on pieni, merenkulmasta voi pitää pyykkipojalla jos hän ei kävele kanssani merenrantaan. Meribiologi tekee mittauksia jäällä, jää kantaa, ei se ole heikkoa. Tahdon puhua oleellisesta. Ovet on suljettava ennen kuin tapahtuu mitään sen pahempaa. Kaksi on vaikea numero, minä en osaa nukkua pimeässä jos pelko tulee. Tämä on pyhää naurua, missä sinä olet, kuinka sinä voit, mitä minä olen tehnyt, ei ole pahuutta, ei näkyvää pimeää. Vuosikymmeniä vanhat tapetit rapisevat. Minun on hallittava suuni, kahdella kädellä pidän kuvioidusta lasista. Juon pohjaan asti, vaatteet ovat vuoristo lattialla. Kirjeen olen jättänyt päiväämättä, olen puhunut universaalista rakkaudesta, kertonut vuodenaikojen vaihtelun aurinko taivaalla täysi. Jotakin on tapahtunut, Ithica, Egyptin pyramidit, kissan havaintomaailmaa kiinnostavampi on ihmisen: kuinka paljon sinä näet minä näen. Hän on kuvitellut minut, meidän puheemme, miksi hän haluaa tehdä minusta suhteellisen, mihin tämä rakkaus on kirjoitettu. Mies on kaunis, minua kauniimpi, Baudrillarin hypnoosilaseissa. Minä kerron miten olen muuttanut vuosi kerrallaan kaupungista toiseen paetakseni jotakin – ja miten pakeneminen on yllätys; voin katsoa elokuvia, joissa on kauniita maisemia. He lähettävät maisemapostikortteja. Pienellä käsialalla on kirjoitettu korkeintaan tervehdys. Minä olen aina alussa. Mutta minä en ole siinä kaupungissa enää, eivät junat kulje tähän aikaan yöstä hänen luokseen eikä hän näe minua kun hän katsoo peilistä silmiään, joissa pupillit pienevät kuin nuppineulat, laajenevat mustiksi kaivoiksi, lohduttomat. Minä en ole hänen luonaan. Minä olen tässä. Hengissä oleminen on ihme.

Unikankare

2008-05-11T16:33:00.000+01:00

Runojani Unikankareessa

Tanssi tanssilta

2008-05-08T15:28:00.001+01:00

Selkärangan skolioosi huojuu tuulessa, jalat väsyneenä tärisevät,
henki vaivoin kulkee tupakkakeuhkoissa, niska kantaa pään
ylpeänä kuin kruunua.

Vanitas & Veritas

2008-05-05T20:24:00.000+01:00

Siemaus mustaa kahvia, toinen, tämä on täyttä, todellista ja ikävystyttävää. Mutta vain tottakin todempi on tosi, joka palaa hänen nähneissä silmissään kun hän hioo lausetta. Pöydänpinta on tummaa puuta, tuolit valkoiset mustiinpukeutuneen istua, aika mataa. Satoja silmäpareja. Kolme ja puoli tuntia minun lähdöstäni hänen luotansa, surullista kuin roikkuvat muusat. Kirjoitanko minä nyt pöydälle, joka tarjoaa alustan kirjoittamiselle? Onnetonta, sanalla sanoen. Miten niin suuren rakkauden voi pukea aamulla päivän asuun ja päästää jalkakäytäville? Se on enemmän kuin ihmisikä, paljon puolta vuosisataa enemmän, sillä kaikessa naiiviudessaan se on ikuinen palava tuli. Ehdottomuus on elinehto, hengitettävä ilma. Olla ehdottomasti rakastunut, elävä ja kuoleva. Olla täysi kuin kaasuvalo pimeässä, räjähtävä tähti avaruudessa, olla täysi kuin mikä tahansa, joka ansaitse elää. Nämä surulliset päivät... Jos voisin vain kirjoittaa koko kaupungin, mies kantaa kerberoita. Yhtä hyvin voisin odottaa asemalaiturilla junaa, joka ei tuo minua eikä sinua. Muste kiiltää, varisensulat illanvalossa, kuulutukset kaikuvat yli aseman. Hunnutetut naiset kantavat lapsensa, seuraavat miehiänsä. Minä odotan junaa, joka on viimeinen eikä varmasti tule. Kuulen askelten kaiut, raskaat askeleet ja musiikin, jota joku kuuntelee liian suurella volyymilla korvalappustereoista. Olen hänen kanssaan merenrannassa, mutta en sinun kanssasi, vaan hänen, jonka lauseet muuttuvat pian historiaksi ja jotka luet nopeammin kuin avaat kirjekuoren vieraassa maassa ja minut. Niin kulkevat nainen, jolla on nuttura korkealla päälaella ja mies muovipussi kädessä on kuin kantaisi pientä eläintä ja kerron, ettei siitä ole edes vuorokautta kun lähdin asunnosta ja tulin kadulle. Tämä on se hetki, jonka muistan. Ehkä tahdon vain jäätyneen aavan, joka aukeaa junanikkunasta kuin valkoinen lakana. Keltainen paita, sininen paita ja punainen paita, kaikki ne kävelevät kohti ovia ja portaita. Miten mahdotonta, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kuvitella. Kuukaudet vai tunnitko minua riepovat. Jokin kuitenkin riepoo, pyykkinarulle ripustetut kukikkaat lakanat. Tämä päivä on pitkällä ja pitkä.

2008-04-30T15:15:00.000+01:00

Tämä on ehdottomasti huone. Naisen, kaukoputkella tähdistöjä.
Tämä on ehdottomasti huone, valkokangas erään seinän. Ikkunan lähellä
katseenkohteena nyt, huone ei ole järin suuri. Pettymys on kirosanoja
suositumpi sanavalinta huoneessa ja etenkin sen ulkopuolella.
Huone tila ja juuri siksi minua. Niin kuin katsoisin esiintymistä. Mutta
ei vapauta vastuusta. Tulee huomata kukkivat kirsikkapuut,
tähdistö kaukoputken suurentamana. Tämä on ehdottomasti huone.
Tämä on ehdottomasti huone.

2008-04-29T11:00:00.001+01:00

Miten minä istun
polvistuneena avaruuden
edessä, avaruus
mustaa ainetta / aineetonta,
sinä kiellät minua,
kolmesti, kuka koputtaa
ovellasi, miten minä
odotan niin kuin
lähtöäni, sinun puheesi
minun lauluni nuotti,

huulien mahlaa, tästä en luovu.

2008-04-28T17:28:00.000+01:00

Kolme lusikallista sokeria
pienellä hopealusikalla
Galan valokuva
hahmo aamun kaunis
soihdunkantaja
pöydällä kuivattua tupakkaa

Mitä tapahtuu todelle? (tribute electro remix)

2008-04-27T15:38:00.004+01:00

Yksinäinen sunnuntai puhuu tyhjyydessä
todella on yritetty sanoa ennen
ja tänään "pitää paikkansa" vain tässä
häviävässä hetkessä n määrä todellisuutta elää,
kuolee, muodostuu ja tuhoutuu
on ilmiöitä (ja kriittisiä ilmeitä), esimerkiksi
paniikkikohtauksia, musiikkivideoita,
mielisairaalapotilaita, valaistuneita,
piipuista pakenevaa kiemurtelevaa savua,
kirkonkellonlyöntejä merenrantakaupungeissa,
yleisiä tabuja, hyviä trippejä, ihan flippejä,
tupakkapeltoja, suojelualueita,
kahvia vai teetä,
keskoskaapeissa vastasyntyneitä, merkkihenkilöitä,
ideoita ja intohimoisia ideoita,
varkaita, pellejä, ruhtinaita, pummeja, teuraseläimiä, hautajaissaattueita,
muuttolintuja, ulkomaanmatkoja,
sydämenlyöntejä, ei taide
kuulu todellisuuteen jos ei
tapahdu todella, kaikki palautuu
mielikuvituksellisen pisteiden pitkään rivistöön
rivien poikki ja merkitsee kierrättämistä ajatusten energiaan,
fysiikanlakien vuosituhatangstiin, ajasta riippumattomaan alkulähteeseen

Luontorunon pateettisuudesta

2008-04-26T09:09:00.000+01:00

Kuukaudet pitkät päivät yöt pimeitä
kuin yötä varten kuulen kuinka
joutsenia on kaikkialla valkoisia siipiä
lahdelmien jäät ovat sulat, sula vesi virtaa
tämä kompositio on rajattu
kuva minulle annettu, minä en ottanut kuvaa
vanha filmikamera kaulassa jokapaikassa
rakastuneita ja rakastettuja, kuin muistot
yhdessä tämä kaikki tekee tunteelle tilaa
tila on yö ja yö on pimeä huone, minun huoneeni,
johon on jaettu kutsuja kevään tulla, kaikki merkit
on laitettu esiin, liike paljastaa tarkoituksen
kuinka hän seisoo edessään kokonainen maailma,
mikä maailma ellei merkityksen, tupakanhaikuja
takapihalla, aurinko kastaa lampeen, vesi huuhtoo
kaiken mistä kirjoitan ja olen, olen tässä, olen osaksi
jotakin, filminauhaa kuin helmiä, helminauhaa
ensimmäiset kukat puussa, johon kehrivät silmut

2008-04-25T16:50:00.000+01:00

Hiljaa virtaa veri vain.

2008-04-24T12:01:00.000+01:00

"Sinussa on ihmisenkokoinen ikävänpaikka",
arpi tai mustelma, ajankuilu mustaa merta,
tila täynnä tyhjää, josta on näköala
sydämen avaruuteen.